..näin sanoo moni hiihtäjä ja miksikäs ei myös jonkun muunkin lajin ammattimainen harrastaja ennen suoritustaan kansainvälisissä kisoissa. Enkä nyt tarkoita että pikajuoksija sanoisi hiihtävänsä oman hiihtonsa mutta ymmärtänette pointtini.
Sinänsä ymmärrän lipsahduksen taustalla olevan puolustusmekanismin: täytyy keksiä joku surkea defenssi, jotta paineet eivät käy ylitsepääsemättömiksi tahi sietämättömiksi, jotta voi keskittyä itse asiaan, joka esimerkkitapauksessa on siis suksiminen.
Mutta silti. Ajatellaan asiaa niin, että minä palkkatyöläinen toteaisin aamulla töissä hiihtäväni vastedes oman hiihtoni. Hiihtelen kyllä, mutta sivakoin omaa tahtiani ja omilla ehdoillani. Mulle on turha tulla lykkäämään paineita tulosvastuusta tai asiakastyytyväisyydestä. Mä hiihdän mun oman hiihdon. En minä jaksa olla töissä puoltapäivää pitempään, mun hiihtoon kuuluvat kahden tunnin kauneusunet joka päivä. Ja illalla hiihtelen mielummin jossain muualla kuin työpaikalla. Vaativassa, henkistä kanttia edellyttävässä työtilanteessa tämä olisi erityisen herkullista: mä oon ny vähä ylikunnossa eikä pääkään oo ihan kivuton, mut mä lupaan hiihtää mun oman hiihdon. ÄLKÄÄÄ KASATKO PAINEITA, MÄHÄN SANOIN ETTÄ MÄ HIIHDÄN MUN OMAN HIIHDON. Havuja perkele.
Terveisiä siis hiihtomaajoukkueen edustajille: Ja vitut. Sinä et hiihdä ”sun omaa hiihtoasi”. Sä hiihdät apinan raivolla, verisuonet päästä pullistellen, kuola leukaperiä viistäen m i n u n hiihtoani. Suksimiseesi on sijoitettu euro jos toinenkin verorahojani ja minä haluan että sinä hiihdät hiihtämästä päästyäsikin viimeiseen hengenvetoon saakka. Jos hiihto ei onnistu, hiihtelet kilometritehtaalle.