Varsasta asti minusta on tuntunut, että olen hevonen.
Runosuoneni ei viime aikoina varsinaisesti ole sykkinyt. Syykin on selvä: olen ihan vitun stressaantunut. Stressaantunut töistä, elämästä, ihmisistä ja ennen kaikkea, itsestäni.
Pitäisi mennä sokkotreffeille. Se on kuulemma nykyaikaista.
Kenties niin, mutta minä olen vanhanaikainen ihminen. Ruumissani saa aikaan inhonpuistatuksia pelkkä ajatuskin istumisesta pöydässä vieraan ihmisen kanssa, vaivautuneen hiljaisuuden ympäröimänä. En toki mikään eilisen teeren poika ole minäkään, eli on tuon sortin neitsyys toki menetetty muutamaan otteeseen, mutta esipuberteettiset kokemukseni ovat tehneet minut entistä vakuttuneemmaksi siitä, että sokkotreffit ja minä olemme mahdoton yhdistelmä.
Miksikö? Siksi että olen hanakka luomaan ensivaikutelmia ja jos ihminen vaikuttaa urpolta, tuota tunnetta on varsin vaikea paikata jälkikäteen. Ja kukapa sokkoteffeillä olija ei aluksi vaikuttaisi urpolta? Mutta vaikka lähtökohtaisesti tykkäänkin olla ihmisten kanssa, enkä suinkaan seurassa ole mikään siipeilevä mukananahekottelija tai ehkä juuri siksi, minun on vaikea suhtautua tapaamiini ihmisiin niin, että minä tahi treffikumppanini olemme liikkeellä ”sillä silmällä”. Mielummin pysyn kotona.
On helppoa huomata sokko-/ekoilla-/alkupään treffeillä olijat. Viikko sitten nauttiessani eräässä ravitsemusliikkeessä epäterveellistä lounastani, viereiseen pöytään sattui tällainen pariskunta. Ensimmäinen havaintoni vastikään alkaneesta intohimosta olivat kaksi paria käsiä, jotka vaeltelivat toppatakkien perseillä niin, että silmille roiskui. Yritin piiloutua nurkkapöytään mököttämään, mutta kyyhkyläiset parkkerasivat hipelöidyt peränsä viereiseen loosiin, joten hyvä lounasseurani oli joka tapauksessa menetetty. Vastoin tapojani en referoi tuota intellektuellia keskustelua tähän, mutta tarinoinnin sisällöstä jotain kertonee se, että tunsin niin syvää myötähäpeää molempien puolesta, että oli pakko jättää puolet lounaasta kesken.
En tiedä, ehkä olen vaan saatana ollut liian pitkään vakituisessa parisuhteessa enkä ymmärrä ihmissuhderintamalla enää mistään mitään. Vierastan ihmisten kertakäyttökulttuuria, ja jos menen tapaamaan jotain tuntematonta hyypiötä, siihen täytyy yleensä olla perusteltu syy. Perusteltu syy ei ole se, että haluan vaihteeksi saada jalkojeni väliin muutakin kuin jopon istuimen.
Viime viikonloppuna ylitin itseni. Annoin seuraani pyrkijälle röyhkeät pakit, mutta hetken (ilmeisesti kuitenkin muutaman hetken liikaa) mietittyäni päätin antaa toisen mahdollisuuden. Voi surkujen surku, en onnistunut enää löytämään tyyppiä mistään. Kai olisi pitänyt nakella niskojaan vähän vähemmän ja persettään vähän enemmän.