eivät ole minua varten.
”Olisit joskus tosissasi” valitteli kaverini kun näytin hänelle keskisormea (piilofakkia tosin) yleisön joukosta hänen pitäessään egoansa kohottavaa esitystä taannoin. Mitä helvettiä? Minähän olen niin tosissani kuin ihminen voi olla. Olen jopa vannonut aikoinani eräänlaisen valan joka pitää sisällänsä sen, että olen totinen. Vinkiksi uteliaille että se ei ole kalastuksenvalvojan vala, niin mielelläni kuin kalastusta valvoisinkin. Ketä se auttaisi, jos olisin sitruunan syöneen näköinen? Ei minua ainakaan. Sitä paitsi, koska naurelen paljon itselleni, katson että minulla on oikeus naureskella myös muille, erityisesti silloin kun heillä menee huonosti. Joku huumorintajuton perunanuija saattaa pitää sitä loukkaavana, mutta lohdutukseksi voin todeta, ettei se mitään, tarkoitukseni onkin loukata.
Maksoin tänään mäkkärillä kahdenkympin setelillä ja sain kaksi euroa kahdeksankymmentä senttiä takaisin. Tuijottelin vähän aikaa kädessäni olevia hilupahasia ja mietin, että naistenlehden neuvo käteisellä maksamisesta olisi ehkä sittenkin käyttökelpoinen, koska olen käyttänyt vuosia kaikkien ostosteni maksamiseen vain pankkikorttia, enkä näin ollen ole tajunnut, että lohisalaatti maksaa nykyään 17 euroa ja kaksikymmentä senttiä. Kysyin lopulta myyjältä, minkä värinen on kahdenkympin ja toisaalta kympin seteli. Myyjä katsoi minua kuin kadulle sylkäistyä mälliä ja vastasi: kahdenkympin seteli on sininen ja kympin seteli on punertava. Niin minustakin, vastasin sävyisästi. MINÄ SAATANA MAKSOIN SINISELLÄ SETELILLÄ ELI PUNERTAVA SETELI TÄNNE JA SASSIIN.
Myyjä otti pari varovaista askelta poispäin ja alkoi vimmatusti laskea kassaa. Hänen mielestään olin maksanut punertavalla setelillä. Olen ollut joskus kesätöissä pankissa ja tiedän, että kassa ei yleensä koskaan täsmää silloin kun sitä laskee pää hiestä sinipunaisena. Niinpä jaksoin odottaa kunnes homma oli valmis ja myyjä tyrkkäsi (sitruunan nielaisseen näköisenä) tassuuni kymmenen euron setelin ja salaatin. Olin jo taapertanut muutaman metrin poispäin, kun minuun iski äkillinen ja odottamaton myötätunnon puuska. Palasin takaisin, annoin käyntikorttini, yritin hymyntapaista ja totesin että jos kassasta puuttuu kymppi, herra on hyvä ja soittaa minulle. Ei kuitenkaan ilta-aikoina. Eikä mielellään päivälläkään. Eikä tarvitse soittaa jos ei puutu kymppiä. Ja jos jonain muuna päivänä puuttuu kymppi tai joku muu summa, silloinkaan ei tarvitse soittaa. Mutta siis voi soittaa jos kassasta puuttuu kymppi.
Ei niin, että mokoman hikisen punertavan setelin takia ruhoani takaisin riistäjäfirman tiskille liikuttaisin, mutta jäipä ainakin hyvä mieli. En tosin tiedä kenelle.
Tänään minun on myös pitänyt purra molemmat käteni poikki, etten soittaisi erääseen tuttuun numeroon. Toisaalta olen tehnyt empiirisen tutkimushavainnon, että puhelin ei soi vaikka sitä tuijoittaisi kuinka kovalla intensiteetillä. Tai saattaa se soidakin, mutta soittaja on minun tapauksessani varsin todennäköisesti mäkkärin myyjä karhuamassa kymmenen euron seteliä. Kostoksi en vastaa kenellekään.