päivä kuumeessa. Vituttaa.
Viikon saldo romatiikan osalta on postilaatikkoon tökätty ruusu ja seuklaalevy. Toisaalta vastaavasti kolme lasillista kohtuullisen kylmää vettä päin näköä. Tai ehkä se ei ollut niin kylmää, ehkä se kuumeisen iholla vain tuntui siltä. Mainio tapa muuten aiheuttaa toiselle ikävä fiilis varsinaisesti hänen fyysistä koskemattomuuttaan loukkaamatta. Olen itse käyttänyt keinoa ensimmäisen kerran jo 80- luvun loppupuolella kun serkkupoika (jonka kanssa en fyysisiä voimiani uskaltanut lähteä mittelöimään) kävi vittuilemaan. Pohjalaisena en luonnollisestikaan tyytynyt mihinkään niin pikkuiruiseen taisteluvälineeseen kuin vesilasi, kahmaisin kukkienkastelusaavista ämpärillisen vettä ja roiskaisin sen pahaa-aavistamattoman serkkuni päälle. Nopeista jaloista ja hyvästä piilosta oli sen jälkeen huomattavaa hyötyä.
Joka tapauksessa ihailen mielentyyneyttäni tuossa tilanteessa, jossa vuorostani itse sain maistaa omaa lääkettäni. Ikävältähän se tuntui, mitäpä tuota kiistämään. Coolin maailmannnaisen tyyliin pyyhkäisin roiskeet kasvoiltani ja kysyin: ”helpottiko”.
Oven paukahtamisesta päätellen ei mainittavasti.
Ilmeisesti minulla on ollut aivan liikaa aikaa ajatella näinä sairaslomani pitkinä päivinä. Tänään viihdytin itseäni paitsi aloittamalla Ilkka Remeksen tuotannon uudelleen lukemisen, myös muistelemalla minulle suoritettua gastroskopiaa joskus vuosituhannen vaihteessa. Tiedättehän gastroskopian? Kansankieliseltä nimitykseltään se on vatsalaukun tähystys ja käytännössä se tarkoittaa sitä, että sadistinen valkotakkinen tunkee puolitoista metriä vauvan käsivarren paksuista, ruokatorveen tarttuvilla hakasilla varustettua putkea suun kautta potilaan vatsalaukkuun.
Kokemus oli sikäli hyvä, että pääsin irti ikiaikaisesta lääkäripelostani. Aikaisemmin olin saanut psykedeelisen kauhureaktion jo pelkästä kuumeen mittaamisesta. Lääkärissä ollessani tunsin menettäväni kaiken kontrollin tilanteeseen. Olin lekureiden edessä vailla nimeä tahi persoonallisuutta oleva potilas numero 128 jota saa ronkkia mielensä mukaan kuin rikkoutunutta viemäriputkea. Valmistauduin toimenpiteeseen olemalla paniikissa arviolta kahdesta kolmeen vuotta. Aikaisemmin olin onnistunut siirtämään sitä milloin milläkin tekosyyllä, mutta nyt olin sen kauhistuttavan tilanteen edessä, ettei minulla ollut vaihtoehtoja. Kaapeli kurkkuun tai kuolema.
– no niin, käypäs siihen kyljellesi, ihan rauhassa.
– rauhassa? vittuiletko?
– joo, tässä on nyt sitten tämä tähystin, siinä on kamera ja…
– juu ei tarvitse kertoa kiitos. tiedän siitä inhotuksesta kaiken.
– avaatko suusi, niin suihkutetaan puuduttavaa ainetta nieluun.
– auks.
– no niin hyvä. sitten vähän odotellaan.
– odotellaan mun puolestani maailman tappiin saakka.
….
– no niin, tuntuuko, että nielu on puutunut?
– ei tunnu miltään
– aloitetaan toimenpide. voit seurata sitä tuosta ruudulta..
Lääkäri alkaa upottaa tähystintä nieluuni. Laitan simät kiinni ja yritän muistella lapsuuden kesiä. Ensimmäinen kunnon yökkäysrefleksi tulee jo ennen kuin piuha on koskettanut kurkunpäätä (ja minä kun luulin olevani syväkin suihinottaja). Lekuri peruuttaa hiukan. Hoitaja silittää tukkaani. Vittuako silittelet siinä, soita poliisi, ajattelen.
Uusi yritys. Tällä kertaa lääkäri paskat nakkaa yökkäilystäni tai siitä, että silmistäni vuotavat kyyneleet kuin Niagaran putouksesta konsanaan. Tukehtumisen tunne iskee animaalisena. Vingahdan kuin tapettava orava, tartun letkuun molemmilla käsilläni ja kiskaisen sen kurkustani ulos. Kiitos mutta ei kiitos.
– hei, ymmärrätkö sinä, että tämä laite maksaa enemmän kuin kallis henkilöauto, toteaa lääkäri ilmeisen vittuuntuneena
– tunge kuule se kallis henkilöautosi poikittain perseeseesi. minä en tuota niele.
Napsautan suuni kiinni umpimielisen näköisenä enkä kommunikoi enää kenenkään salissaolijan kanssa.
– mitäs meidän pitäisi nyt tehdä? -kysyy lääkäri lopulta
– mua ei kiinnosta mitä meidän pitäisi tehdä. teidän pitäisi tehdä tuo toimenpide ilman, että mä joudun täältä pakkopaidassa ulos. ja jos sattumalta jäi vielä joku epäselvyys: minä EN sun mersuasi niele.
….
– päivää – sanoo ystävällisen näköinen mies
– päivää. mulkkaan tyyppiä epäilemättä hiukan tärähtäneen näköisenä
– olen anestesialääkäri se ja se, teillä oli täällä tähystyksen kanssa vähän ongelmaa
– no vähän. tulitko nukuttamaan mut jotta nuo voivat tappaa mut unessa?
– *naurua* en tullut. tulin avustamaan tässä toimenpiteessä. meillä anstesiapuolella on rohdot aika moniin pelkoihin.
– no jos kuvittelet, että mä jotain diapamia narskuttamalla tästä rauhoitun, olet väärässä.
– tyttö on opuksensa lueskellut. en anna sinulle diapamia, annan suoneen dormicum -nimistä lääkettä, jos sopii.
– anna vaikka arsenikkia kunhan pääsen pois tästä tilanteesta.
Ukko tökkää piikin kyynärtaipeeseen. Eipä tunnu missään,,,,öäääh tai siis..jaa. Antakaapas se putki tänne niin tungen sen itse mahalaukkuuni.
Muistan kyllä kaiken tapahtuneen sen jälkeen. En kovin selvästi mutta muistan kuitenkin. Tähystysletku suljahti alas yhdellä vaimealla yökkäyksellä, ihana anstesiahemmo otti tuolloin kädestäni kiinni ja sanoi: ”eipä hätää, saat lisää jos tuntuu liian pahalta”.
Koskaan toiste en lähde tuohon toimenpiteeseen ilman kokovartalopuudutusta. Muistona tapahtumasta minulla on edelleen värikuvat ruokatorvestani. Mietiskelin tuossa juuri arkistojani kaivellessani, lähettäisinkö tänä vuonna kuvan ruokatorvestani, operoiduista munasarjoistani vaiko ehkä röntgenkuvan murtuneesta nenästäni joulukorttina lapsiperheille, jotka muistavat minua iänikuisilla lastensa tonttulakkikuvilla.