ilmeisesti erään herra Murphyn bööna ainakin siitä päätellen, kuinka kiihkeästi hän on läsnäolollaan sulostuttanut eloani viimeisten kolmen vuorokauden sisällä.
Tiedättehän Murphyn? Hän on se kaveri, joka saa toisinaan asiat menemään täydellisesti päin vitskuukkelia.
Viikonloppuna minun piti mennä Tallinnaan ottamaan ranskalainen manikyyri, katsomaan kidutusvälinenäyttelyä keskiajalta ja juomaan skumppaa. Herra Murphy päätti että makaan sängyssä kuumehoureisena perjantaista sunnuntaihin.
Jos olisin tiennyt, että varsinainen vittuilu alkaa vasta tänään, olisin saattanut pysyä kotona. Heräsin aamulla siihen, että flunssani oli pahentunut ja yön aikana joku oli käynyt tökkäämässä kurkkuuni kaktuksen, joka raapi nieluni vereslihalle niin, että aamupala jäi pelkäksi haaveeksi. Koska minulla oli työjuttu toisella paikkakunnalla, olin herännyt mielestäni ajoissa, mutta joku näkymätön aikaraiskaaja nusaisi aamustani vartin ja havaitsin jo lähtiessäni olevani myöhässä.
Tuskin yllättää tieto siitä, että joku paikallinen puusilmä oli ajellut kärrynsä poikittain kehälle niin, että juutuin ensi metreillä pienimuotoiseen ruuhkaan, jossa tärvelin kallisarvoista aikaani ainakin toiset 15 minuuttia. Jatkoin puhelimitse aamulla alkuun viriteltyä verbaalista taistoa euroopan suurimman kusipään (kiukun laannuttua hän on enää pohjois-euroopan suurin kusipää, toim.huom) kanssa. Raivokkaana kuin puukolla pistetty härkä jatkoin via dolorosaani kohti määränpäätäni. Tajusin olevani niin pahasti myöhässä, että ilman törkeää suurimman sallitun nopeuden ylittämistä en tulisi ehtimään perille ajoissa. Koska lainkuuliaisuuteni ynnä muu moraalini on tarvittaessa varsin elastista sorttia, päätin ottaa tietoisen riskin sakoista ja leikkiä suumahherin miihkalia.
Kilometrit vilisivät lupaavasti; minähän taidankin ehtiä perille. Vauhdin hurmani keskeytti kuudenkympin aluenopeusrajoituksesta vihjaava kyltti. Joopa joo, keskusta, pasila, jees…..MITÄ HELVETTIÄ??!! Telekommunikaatiovälineillä käyty kolmas maailmansotani oli herpaannuttanut huomiokykyäni juuri sen verran, että olin kyllä valinnut oikean tien, mutta väärän suunnan. Olin siis palannut Helsingin kirkonkylään. Olin 60 kilomertin päässä kohteestani. Aikaa oli 20 minuuttia.
Voi kuronen. Latelin peräkkäin kaikki osaamani kirosanat ja päälle pari itse keksimääni. En tiedä kumpi oli pahempaa, paniikinsekainen vitutukseni myöhästymisestäni vai vitutuksensekainen häpeäni tiedosta, että olin juuri tehnyt mokan, joka osoittaa, että älykkyysosamääräni on kaksinumeroinen luku.
Eipä auttanut itku markkinoilla. Käänsin menopelini keulan takaisin kohti määränpäätä. Koska aamuni oli alkanut varsin lupaavasti, päätin ajaessani tarkistaa, tulivatko kaikki paperossit varmasti mukaan. Toinen käsi ratissa ja toinen jossain salkun uumenissa huomasin, että nuhan runtelema nenäni alkoin vuotaa. Taustapeilistä havaitsin, että nasoliinistä tai mistä lie ärsyyntyneet limakalvoni olivatkin päättäneet sanoa yhteistyösopimuksen irti, ja vertahan sieltä nenästä pulppusi. Verta naamalle, jakulle, paidalle…
Kiskaisin salkussa olevan räpyläni ulos niin rivakasti, että viilsin kämmensyrjääni vertavuotavan haavan. Tuskin tarvitsee edes mainista, ettei mukaani ollut sattunut nenäliinaa tai mitään muutakaan verenpitävää rättiä. Lopulta kaivoin uutukaiset nahkahanskani ja tyrehdytin vuodon jotensakin niihin.
Pääsin perille 20 minuuttia myöhässä. Naamani, hiukseni, jakkuni ja paitani olivat veressä. Käteni vasta veressä olivatkin. Kysymyksessä oli työtilaisuus, jonne mennessä pitää isojen poikien sanonnam mukaan olla kädessä muutakin kuin pippeli, joten tunsin verestävää kauhua ulkoisen olemukseni vuoksi. Sain jotakuinkin itseni näyttämään ihmiseltä ja päivä pääsi lopulta alkamaan. Ehdin jo varovasti huokaista helpotuksesta, kun kesken paatoksellisen palopuheeni havaitsin, että kas verihän se sieltä taas mongertaa pitkin naamaani. Kiitos kaksinumeroisen ÄO:ni, en ollut ottanut mukaani nenäliinaa, joten verta oli nyt paitsi kasvoissani, tukassani ja vaatteissani – tällä kerta myös pöydällä, papereillani ja erään valtion virastotalon lattialla.
Kotiin lähtiessäni huomasin että olin saanut parkkisakot. Menin autoon, nojasin pääni rattiin ja nauroin kuin hyeena.
Luulin, että tuon tapahtuman jälkeen rakastajani Murphy olisi rakastanut minua tälle päivälle tarpeeksi. Mutta ehei, herralla oli vielä yksi valttikortti hihassaan. Kirjoitin nimittäin tänään blogiini pitkän, maailmojasyleilevän ajatusvirran varsin kiihkeästä aiheesta. Mielestäni jopa varsin onnistuneen sellaisen. Kun aloin tallentaa tekstiä, kone meni jumiin ja teksti katosi. Täräytin nyrkillä tietokonepöytää niin, että pöydälläni kupissa hengaillut mustaherukkamehu kaatui lattialle. Onneksi mustaherukkamehuun sotkeutuivat ainoastaan marimekon laukku, nahkasaappaat ja päivällä ylläni ollut verinen jakku.
Terve.