Käteni ovat kiinni kahleissa. Silmäni on peitetty. Vaikka yritän purra hampaitani kiukkuisesti yhteen, kapula hiertää suupieleni rikki. Köysi kiemurtelee riisutun vartaloni ympärillä kuin käärme, muistuttaa olemassaolostaan kirpeänsuloisesti aina kun yritän liikahtaa. Huomaan, että suupielestäni valuu kuolaa. Yritän epätoivoisesti pyyhkiä sitä olkapäähäni. Nolostun, kun en onnistu yrityksessäni.
Kun ihmiseltä riistetään ne aistit, joita hän on tottunut käyttämään, hyvin nopeasti jäljellä olevat terästäytyvät. Kuulen hengityksen ja tunnistan toisen ihmisen siitä. Tunnen ja tunnistan. Parhaiten tuolla hetkellä tunnen kuitenkin elimistäni suurimmalla: ihollani. Ihoni on kuin sooloviritetty kontrabasso, se soi kolme oktaavia ylempänä kuin normaalisti. Olen kiusallisen tietoinen ihoani nipistävistä pyykkipojista, mutta päätän, että elimeni ei värähdäkään kun piiska iskee ne pois. Onnistun päätöksessäni ilmeisen huonosti.
Kuvittelin, että pahimman kivun keskellä, siis silloin kun raivo hyökyy mieleen kuin meri maalle kallelleen käännetyn mannerlaatan liikkeestä, hallitsemattomana ja vastaansanomattomana, mieleeni nousisi ihmisen kasvot. Olin väärässä. Mieleeni nousi paikka, jossa olen viettänyt aikaani viimeisen kuukauden verran. Paikka ja lopulta myös tuohon paikkaan liittyvät ihmiset. Raivo on väriltään punainen, se valuu tuon mielikuvan ylle kuin veri, räiskähtää ensin nopeasti ja jää sitten pulppuamaan viimeisillä voimillaan kuin katkaistu valtimo.
Lopulta endorfiinit ravistavat minut hereille. Syy-seuraussuhde on minulle selvä: rääkkäys ja siitä seuraava hyvä olo. En usko, että pahinkaan masokisti nauttii itse kivusta. Masokisti nauttii kivusta seuraavasta helpotuksesta. Mitä isompi kipu, sitä suurempi helpotus. Yksinkertaista.
Olen siviilielämässäni ilmeisesti niin suuri kusipää, että itseni fyysinen rankaisu on ainoa keino estää rantasaunan kokoista egoani paisumasta kerrostalon mittaluokkaan. Olen hirveän onnellinen ja ihminen X:lle kiitollinen siitä, että voin luottaa häneen niin syvästi, että voin antaa ainokaiseni häneen käsiinsä tietoisena siitä, että silloin kun kettinki tipahtaa lattiaan, se todella tekee sen.