Koirankasvatusprojektini etenee vallan mallikkaasti sikäli, että karvakorva pitää edelleen majaansa mökissäni. Olen niin tottunut sen seuraan, että kun se päivänä muutamana oli ukkojen lenkki- ja saunaseurana, etsin sitä vaistomaisesti katseellani koko illan. Hassua, miten paljon iloa ja hyvää mieltä pikkuinen karvainen pallo voi tuottaa. Tänään makasin selälläni lattialla, koira istui mahani päällä ja minä poistin takiaisia sen turkista. Varsin herttaista. Ääk, olenkohan jotenkin pehmenemässä, disgustingia.
Koira on luonteeltaan varsin viehättävä ja sillä on seurapiirirakko. Jälkimmäinen on ehdoton edellytys eläimelle joka haaveilee elävänsä kanssani. Olen nimittäin kaikkien laiskojen paskojen esiäiti, joten aikaisin aamulla kusetusreissulle raahautuminen olisi minulle valtava henkilökohtainen tragedia. Niin paljon kuin kusettamisesta muuten tykkäänkin.
Muuten elämäni suunta on huolestuttavan hyvässä kuosissa. Olen niin tottunut keskiafrikkalaiseen kestovitutukseeni, että toisinaan huomaan jopa kaipaavani sitä. Onnellisuus ainakin omalla kohdallani vaikuttaisi olevan luovuuteni vihollinen. Ainakin siitä päätellen, että sekä julkiset, että yksityiset kirjoitusvuodatukset ovat jäänet varsin vähälle huomiolle.
Mieltäni silti suuresti ilahduttaa aavistus siitä, että tässä maailmassa on sittenkin suuren ja kauniin ex-mieheni lisäksi ainakin yksi urospuolinen henkilö, joka arvostaa hiukan, hmmmmh, omalaatuista luonnettani. En ole myöskään hilannut toivon lippua kovin pitkään salkoon sen suhteen, että löytäisin joskus ihmisen, jonka huumori on lähimainkaan yhtä omituista kuin omani. Täytynee piirtää rasti seinään koska herra kansankynttilä vaikuttaisi tällä saralla olevan vielä kummallisempi kuin yllekirjoittanut.
Pitkäaikaisia kumppaneitani on yhdistänyt se, että suhde on alkanut varsin värikkäästi omituisesta viha-rakkaus-vittuilu -yhdistelmästä. Kauneimman rakkaudentunnustuksen olen saanut armaalta exältäni ystävän kysyessä häidemme jälkeen, mihin hän minussa rakastui.
– no, se oli ensimmäinen tapaamani nainen joka osasi vittuilla mulle takaisin.
Vaikka en parhaalla tahdollakaan voi vielä sanoa nykyisen suhteeni olevan pitkäaikainen, suunta vaikuttaisi olevan oikea ainakin sillä perusteella, että tiedustellessani syytä viehätykseen armoitettua persoonaani kohtaan, vastaus yksiselitteisyydessään oli: sä olet niin vittumainen, senkin idiootti.
No niin. Nyt loppuu se itsensä pussailu. Siis onhan mun elämä edelleen ihan perseestä. Kuluneiden parin kuukauden aikana olen joutunut laukkaamaan lääkärissä niin paljon, että voin kohta suorittaa itse pieniä leikkauksia. Lisäksi olen käynyt poliisin kuulusteltavana, murtanut nokkani, rikkonut kämmenselkäni, herännyt päivystyksessä pierun hajuisessa huoneessa kämppiksenäni ukko, joka ensimmäisenä silmäni avattuani heitti helmeilevät aamuvirtsansa huoneen lattialle sekä suurimpana surunani itkenyt parhaan ystäväni vakavaa sairastumista. Turha siis olla kateellinen, urpot, alamäkeni senkun äkkijyrkkyy. Keksin muuten juuri uuden verbin. Vitoset itseni kanssa.