Sisareni soitti tänä aamuna ja kyseli olenko hengissä, kun en ole muistanut viikkoon vastata hänen lukuisiin soittopyyntöihinsä (vitut, niitä on tasan kaksi, toim.huom.) Arveli että joku epätasapainoisista boyfrendeistäni on raiskannut ja tappanut minut ja mätänen kotona postikasan alla. Herttaista vai mitä?
Taannoin lauantaiaamuna, erityisen hyvin hillutun yön jälkeen heräilin tappavassa darrassa äitini soitoon: ”ajattelin nyt soittaa ja jutella kun me isän kanssa ollaan sinusta niin huolissamme. Sinun pitäisi vakavasti ajatella mitä elämältäsi haluat, olet jo 32 eikä sinulla ole miestä, ei lapsia…blaablaablaapatiblaa…” En usko että äidin tarkoitus oli paha, ajoitus vaan oli aika perseestä. Vanhempieni on kerrassaan mahdotonta käsittää, miksi vaihdoin ihanan keskiluokkaisen paritaloelämäni komean ja fiksun miehen kanssa siihen, että mätänen raiskattuna ja tapettuna pikkuruiseessa vuokrakaksiossani postikasan alla. Jos asiaa alkaa järjellisesti pohtia, kysymys sinänsä on periaatteessa ihan hyvä.