Inhoan kaikkia ihmisiä. Inhoan ihmissuhteita ja niiden mukanaan tuomia ongelmia. En osaa ratkaista niitä. Itse asiassa en edes halua osata vaikka suurimman osan periaatteessa kykenisinkin ratkaisemaan ainakin ultima rationa. Tai ultima ratiolla, joka huonolla mielikuvituksella varustetulla ja aseenkantoluvattomalla voisi olla vaikkapa silmien kautta aivoihin tungettu Iijoki -sarja. Sivistäisi ainakin vähän ennen kuin hengen veisi. Toisaalta tuohon tapaan kuolla, kohteella pitäisi olla kohtuullisen suuri pää. Ne joiden hengen tahtoisin riistää, ovat yleisesti ottaen melkoisen pieninuppisia. Ehkä siis on tyydyttävä vain ajatukseen näköttimestä sisään töksittävästä rapuveitsestä.
Löysin kaappini kätköistä listan vuodelta 2007. Tuossa listassa oli lueteltu muutamia hyviä ja toisaalta pari huonoa puoltani. Kohdassa ”hyvät puolet” oli merkintänä iloisuus, ja perässä suluissa kommentti, ”nähty viimeksi vuonna 2002”. Kommentti oli aiheellinen ja tosi, entisen mieheni merkitsemä. Sai suupielet ensin ylös- ja sitten alaspäin. Nyyh. Huonoja puolia oli pitkä letka, pahimpana tuuliviirimäisyys, joka lienee kohtuullisen kurenttia tavaraa myös viimeisiä henkosiaan vetelevänä vuonna 2008.
Eteiseeni oli päivänä muutamana ilmestynyt miesten kalsarit kokoa S. Harrastan yleensä aika paksuperseisiä ukkoja, joten kalsareiden ilmaantuminen postilaatikon alle lienee a) erehdys tai b) naapurin isännän soidinkutsu. Jälkimmäiseen vastaan ystävällisesti, että moninaisista perversioistani huolimatta en harrasta pappeja. Vaikka olisihan tuo kieltämättä mielenkiintoista kokea kerran sellainen kyydissä, olisihan sekin eka kerta. Tiiä mitä hirveitä kiksejä siitä saisi. Mutta ei kiitos kuitenkin. Soita sinä poika vaan sitä harppuasi siellä seinän takana kaikessa rauhassa.
Juna hiljaista kanaa kuljettaa ja matkan pää on siirtotyömaa.
Ikävää, tylsää ja surullista joulua kaikille.