Olen jo muutama tovi sitten hiffannut, että vastoin parempaa tietoani en ehkä olekaan penaalin terävimpiä kyniä. Ilmeisesti kaikki unohtumattomat ja satunnaisesti myös unohdetut yöt parhaan ystäväni alkoholin seurassa ovat alkaneet rappeuttaa harmaita solujani niin, ettei sähköinen viesti välity enää entiseen malliin.
Nopeaälyisyys saattaa toisaalta perustua siihen, että vastaus ärsykkeeseen tulee selkäytimestä. Toisin sanoen aivot eivät ehdi väliin, kun selkäydin pakottaa ajatuksen verbaalisaastana ulos suusta. Toisaalta tämä ajtusmalli johtaa vääjäämäättä siihen kysymykseen, puhutaanko oikeastaan älystä (joka nykytiedon valossa sijaitsee aivoissa) ja sen terävyydestä vai pelkästään siitä, että nokkelaksi itseään luuleva ihminen ei hallitse selkäydinnnesteitään?
Olen ehkä oppinut hallisemaan selkäydinneisteitäni. Tai ehkä luulo on ennenaikainen, mutta joka tapauksessa eilen pysähdyin syystä taikka kolmannesta kerrankin a j a t t e l e m a a n, ennen kuin avasin suuni. Ja kas kummaa. Pidin suuni kiinni. Jälkikäteen kylläkin harmistuin, kun en käyttänyt oivaa tilaisuutta hyväkseni ja nolannut vastapeluriani perinpohjaisesti, yleisön hauskuuttamisesta puhumattakaan. Tänään annoin keski-ikäisen, nakkisämpylän näköisen ukon kurmuuttaa itseäni kuusnolla. Tosin se tapahtui ainoastaan siksi, että olin niin järkyttynyt hänen tyhmyydestään, etten viitsinyt vaivautua vastaamaan yhtikäs mitään. Hänen kunniakseen on kyllä todettava, että luuloteltu charmini ei purrut häneen kirpun vertaa. Häviönsä oli paitsi se, että hän aliarvioi minut ikäni perusteella, hän myös yritti todentaa omaa statustaan huonolla menestyksellä puristamalla oikeasta kädestäni luut paskaksi. Silmääkään en räpsäyttänyt vaikka sattui niin että teki mieli pillahtaa itkuun. Ei raukkaparka ilmeisesti tiennyt, että minä en tuskasta itke. Ainakaan fyysisestä sellaisesta.
Päämäärä on tietysti tärkein. Uhkaavalla, tavallisuudesta poikkeavalla hiljaisuudellani sain tahtoni läpi. Oikeastaan se kyllä johtuu siitä, että olin alunalkaenkin oikeassa ja minun tehtäväni oli ainoastaan odotella (väliin vähän haukotella), että asia ratkeaa mieleni mukaisesti.
Siinä vaiheessa kun on pakko mennä henkilökohtaisuuksiin, toinen on jo hävinnyt. Näiden vuosien aikana olen ollut ”tyttö”, ”blondi”, ”kakara”, ”pikkuneiti”, ”neiti”, ”ns. arvon rouva” ja sukunimenikin on muutaman kerran muistettu tahallisesti väärin: ”jos et muuta voi, kutsu vastapuolta tarkoituksella väärällä nimellä”. Sen kirjan minäkin olen lukenut, urpot.
Harmillista, että olen perusluonteeltaani varsin rehellinen. Kiero kyllä, mutta rehellinen kiero. Jos en nimittäin olisi niin rehellinen, istuisin tällä hetkellä Caymansaarten koneessa siemailemassa shampanjaa. Vaan en. En minä ole. Minä olen viking linella autokannen alla juomassa keskiolutta.
Musta tulisi mahtava juristi tai huono presidentti.