oli keskustelunaiheena eilen.
– kenen antaisit taluttaa itsesi silmät sidottuna rotkon yli?
– onko sulla liikaa vapaa-aikaa?
– olen tosissani. onko sulla sellaisia ihmisiä elämässäi?
– vittuako se sinulle kuuluu.
– annan anteeksi tuon, koska pidän sinusta ja toistan kysymykseni.
– tjaah.
– minulla on. veljeni ja isäni.
– ahaa
– onko sinulla?
– onko minun pakko ajatella?
– on.
– on minulla kolme sellaista ihmistä.
– no niin?
– tai itse asiassa kaksi ihmistä, kolmas on vähän epävarma. tykkää liikaa itsestään vaikka verisukulainen onkin.
– niin?
– toinen on ex-aviomieheni.
– ei ole minulle varsinaisesti yllätys. se toinen minua enemmän kiinnostaakin.
– no se toinen on sellainen, jolle en koskaan lisää edellämainittua etuliitettä.
– sukulaisesi?
– sisareni.
– kumpi heistä? anna kun arvaan, S.
– niin, hän.
– muita ei ole?
– pitäisikö olla?
– ei. kunhan kysyin.
Tähänastisen elämäni paras kokemus. Siis sellainen kokemus, joka saa pään sekaisin, mielen hyrräämään ja järjen suksimaan pitkospuita pitkin vanuatulle. Sen muistin tänään, kun katselin ystäväni riemua.
Se ei ole ensimmäisen lapseni syntymä, koska ensimmäistäkään en ole vielä synnyttänyt. Tuon kokemuksen voin arvella olevan ylimaallisen upea. Se on kuitenkin sellainen kokemus, jonka aika suuri osa maailman naisista joskus elämässään kokee, jos sen kokea haluaa. Minun kokemustani ei kuka tahansa koe.
Kliimaksini ei ole sukupuolisidonnainen asia. Se tapahtui vuonna 1996. Muistan sen totaalisen epäuskon, onnen, epätoivon, kiitollisuuden ja ylpeyden sekamelskan. Ainoa kerta, kun olen selvinpäin ajanut päin lyhtypylvästä pyörällä. Kaikkein parasta tuossa onnenkokemuksessani oli kaikesta epäsukoisuudestani huolimatta se, että tiesin lopputuloksen olevan vain ja ainoastaan oman helvetinmoisen periksiantamattomuuteni, vitutuksensietokykyni sekä hyvän muistini ansiota. Kun kuka tahansa pyytää minua kuvittelemaan elämäni parasta päivää, voin heti nimetä sen. En ole tuota päivää pitkään aikaan muistellut, mutta tänään se taas nousi mieleeni kirkkaana kuin pohjantähti pakkastaivaalla.
Harmillista on se, että tuon elokuisen päivän jälkeen en ole elämässäni vastaavaa kokenut. Myöhemmin vasta minulle selvisi, että kynnyksen yli pääseminen on vasta ensimmäinen sivallus. Kaikki tuohon lopulta saavuttamaani tavoitteeseen liittyvä tuska laskettiin loputtomina kirjastossa vietettyinä tunteina, valvottuina öinä ja itkumuurilla vuodatettuina kyynelinä.
Opiskeluaikani oli jollain mittareilla laskettuna tähänastisen elämäni parasta ja toisaalta myös pahinta aikaa. Minulla oli palava intohimo tiettyjä asioita kohtaan, toisaalta lamauttava inho toisiin juttuihin. Koin samaan aikaan tähänastisen elämäni suurimman rakkauden. Rakkauden, joka ei toivottavasti koskaan jätä minua täysin kylmäksi.
Kiitos ja anteeksi P.