– noniih ja mikäpä se on murheena?
– mulla on sydänsuruja.
– voi, no kuule, kyllä aika niihin auttaa ja…
– ei SELLAISIA sydänsuruja, urpo.
Yhden miehen sydämeen ei mahdu kahta ämmää, minun sydämeeni ei edes yhtä, mutta kaikenlaista muuta ylimääräistä tavaraa sinne mahtuu. Olin jo kokonaan päässyt unohtamaan tuon ikävän pikku ongelmani kunnes se taas hienovaraisesti muistutti olemassaolostaan potkaisemalla minua rintaan niin, että otavan katselun lisäksi piti luetella peräkkäin kaikki osaamani ja vielä päälle pari itse keksimääni kirosanaa.
Olen jostain luonnonoikusta sekä vasen- että oikeakätinen. Tästä händikäpistäni (indeed) olen toki erityisen ylpeä, koska sehän tarkoittaa, että molemmat aivopuoliskoni ovat yhtä kehittyneet toisin kuin valtaväestöllä, joka ajelee tylsästi jompi kumpi puolisko edellä.
Ylivertaisen taiteellisen, tunteellisen, rationaalisen, sosiaalisen ja loogisen ajatteluelimeni lisäksi minulla on myös hieman monijakoinen sydän. Mitäkö iloa tästä monimuotoisuudesta minulle sitten on? Eipä juuri mitään muuta kuin se, että voin kehuskella tutuille ja kirjoitella blogiini kauhukokemuksistani, kun sykeparka päättää hypähtää normaaleista lukemista kolmannelle sadalle. Koska minulla ei ole verta ja suolenpätkiä tihkuvia synnytyskokemuksia, on minulla sentään monijohtoratainen sydämeni. Niin kerta.
Olen jo vuosia taapertanut johtoratojeni kanssa jokseenkin kivuttomasti, mutta tänään ystävyydellemme annettiin lopullinen kuolinisku: radat ovat mennyttä kalua. Toisin sanoen joku saatanan Meilahden puoskari meinaa tökkiä laskimoani pitkin hikiset pihdit sydänparkaani ja katkoa armaat ratani poikki. Tuosta vain. Heipat sulle. Julmaa.
Eihän se muuten minua niin haittaisi, mutta jos toimenpide syystä tai toisesta (ja minun tuurillani vielä kolmannestakin) päättää ottaa ja epäonnistua, saan sydämentahdistimen. Se olisikin kyllä kohta 33-kesäiselle naiselle kertakaikkiaan mahtava juttu. Onnistumisprosentti on 96 mutta mitä vitun väliä todennäköisyyksillä on, jos neljä prosenttia eskaloituu?
Toisaalta, jos vaikka epäonnistuisikin, voisin tahdistaa sydämeni siten, ettei se mene syrjälleen enää kenenkään miespuolisen seireenin hihhuloinnista. Vaikka tuo pelko nyt lienee suhteellisen aiheeton ilman tahdistintakin. Viime aikoina kun on kohdalleni sattunut ainoastaan sellaisia, jotka ottaisin puoliskokseni yhtä mieluusti kuin Siltavuoren Veikon lasteni kummiksi.