Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin valtaisaan mahakipuun mistä syystä makasin kippurassa pari tuntia itkemässä ja oksentamassa. Soitin sitten lopulta päivystykseen ja nyyhkin kuolevani. Seurasi kutakuinkin seuraavanlainen keskustelu:
ensin yleistä jorinaa vaivasta ja sen syystä… sitten:
– ota disperiini ja mene sänkyyn
– mutta kun mulla on astma..
– niin..?
– ei kai sais ottaa disperiiniä?
– niin no minun pitää katsoa Pharmaca….
– ei tarvitse katsoa, mä tiedän etten voi ottaa disperiiniä
– no ota joku..
– mä otin jo kolme nelisatasta buranaa
– mitä?
– otin..
– niin niin mutta eihän niitä saa ottaa kuin..
– eri varmaan mutta tää mun maha on nyt niin kipeä että mä vaan oksennan. ja olen siis oksentanut kaikki särkylääkkeet ulos.
– jaa no voi..
– että mitäs tehdään?
– milloin olet ottanut lääkettä?
– tunti sitten mutta mä…
– odota vielä tunti
– tunnin päästä olen kuollut
– niin no
– kun mä yritin sanoa että ne lääkkeet eivät pysy sisällä kun olen niin kipeä
– no sitten on varmaan tultava tänne, missäs kunnossa olet?
– siis mitä helvettiä? olen kuule ihan selvinpäin mutta huonossa sikäli että mun sisuskalut pursuaa ulos…
– kysyin missä KUNNASSA olet!
– aijaa. xxxxxxx.
– no lähin päivystys on xxxxxxx.
– sepä mukavaa.
– niin että jos ei helpota…
– no ei tunnu helpottavan.
-oletko laittanut jääpussin?
– mihin?
– siihen mahan päälle?
– en
– kokeilisitko sitä?
– en.
– no?
– niin.
– ei sitten muuta, kai sinulla on kyyti?
– meinaatko että ajan autolla ja oksennan samalla ikkunasta?
– niin ei tää ihan ambulanssiasialta.. kyllä.. tuota
– kuule mä taisin juuri kokea ihmeparantumisen. kiitos empatiasta ja vastineesta verorahoilleni. sanotko vielä nimesi niin perilliseni ottavat yhteyttä sitten hautajaisten jälkeen.