on kuukausista jaloin. Ehdottomasti.
Kun joku asia elämässäni lähtee luisumaan alamäkeen, yleensä toiset seuraavat sitä riemusta kiljuen ja vauhtia tuuppien. Minä jos joku sen olen tietävinäni, herra Murphyn suosikkikiusankohde kun olen.
Ehkä näin voisi joskus käydä myös positiivisten asioiden kanssa. En tiedä voiko, mutta se ei estä minua toivomasta. Maailmani on ollut viime viikot jokseenkin pieni. Kukkien istutusta, leffojen katselua, ratsastusta syksyisessä metsässä, siskon kanssa kikattelua, lukemattomia uusia kirjoja. Ikuisuusprojektini kirjoittamista. Tylsää? Kyllä. Ja aah, miten nautinnollista. Kuntosalin jäsenkortti tuijottaa minua pöydältä. Mikähän ruuvi multa taas oli pudonnut kun sekin piti riesakseen hommata. Nyt siellä on pakko taas alkaa käydä. Toisaalta se on minulle aivan oikein, en nimittäin koskaan jätä käyttämättä mahdolisuutta laiskotteluun jos siihen vain avautuu pienikin tilaisuus. Tuo kahdeksankymppiä kuukaudessa on onneksi sen verran kirpaiseva summa, että ehkä saan perseeni jotenkuten liikkeelle taloudellisten menetysten pelossa.
Kaapit on siivottu. Sekä henkiset että fyysiset lokerot jynssätty niin hyvin kuin ne ylipäänsä voi jynssätä.