on erään aikakautemme suuren filosofin, ajattelijan ja maailmanparantajan armorikas syntymäpäivä. Järjestyksessään kolmaskymmenes toinen.
Ajattelija ei ole vielä niin ikääntynyt, että tuntisi tarvetta kirjoittaa elämankerrallista muisteloa, mutta omia kohokohtiaan sekä kompastuskiviään voi toki mietiskellä. Ensiksi mainitut ovat liittyneet lähinnä ihmissuhteisiin ja työuraan. Jälkimmäiset pääasiassa ihmissuhteisiin.
Ihmissuhteissani pahiten olen kompastunut juuri elämäni kohokohtiin.
”Päivääkään en vaihtaisi pois.”
Paskanmarjat. Vaihtaisin aika montakin päivää, mutta se lienee mahdotonta, joten parasta tyytyä kohtaloonsa. Kilometrien kertymisen mittariin huomaa hiipivistä ulkoisista muutoksista (krapula-aamuisin silmien alla on nykyään alepan kassit, liian tiuhaan nautitut nepalilaiset ateriat alkavat näkyä vyötäröllä ja seitsemänteen kerrokseen juokseminen saa aikaan rytmihäiriöitä). Ennen kaikkea muutos on kuitenkin toistaiseksi sisäistä.
Parhaiten oman ikääntymisensä huomaa siitä, että kaikenmaailman ipanat ovat karanneet pampersseistaan ja luikertaneet yhteiskunnan täysivaltaisiksi jäseniksi. Viime talven idols-kilpailua seuratessani meinasin kiskaista murot sieraimeen, kun havaitsin, että yksi kilpailijoista oli syntynyt vuonna 1990. Epäuskoisena tuijotin televisioruutua ja hyperventiloin: vuonna -90 syntyneen pitäisi kaiken järjen mukaan taputella vielä laittalla paskaansa eikä kiemurtaa seksikkään näköisenä mikrofonin varressa.
Hauska sattumus kävi myös terveyskeskuskessa kun menin valittelemaan pitkään jatkunutta flunssaani. Päivystysvuorissa oli nuori kandi, pojankloppi jota pälyilin epäluuloisena. Viimeisen uskoni poikasen pätevyyteen vei se, kun hän pitkään kurkkuani tarkasteltuaan totesi: ” ei sun nielurisat kyllä ole yhtään turvonneet..” Kiskaisin tähtystyslampun kurkustani ja totesin: ”voipi johtua siitäkin, herra tohtori, että nielurisani on poistettu kymmenen vuotta sitten”.
Joku minua syvällisempi voi väittää, että elämässä todella tärkeitä asioita eivät ole työ tai ulkoinen menestys. Olen eri mieltä. Jos nykyisessä elämäntilanteessa olisin vailla haastavaa ja vaativaa työtäni, olisin todennäköisesti ihan paskana. Olenhan toki paskana vaikka minulla on työni, mutta en sentään i h a n paskana. Siinä on kuulkaatte iso ero. Sitä paitsi olen paljon mielummin onneton Westendissä kuin Jakomäessä.
Rehellisesti sanottuna tärkeintä ovat kuitenkin ihmiset. Kourallinen tutunnäköisiä hyypiöitä (joukossa kaksi pahasti minua muistuttavaa). Ihmisiä jotka tekevät minut toisinaan hulluksi ja toisinaan onnesta soikeaksi. Tärkeitä ovat toki myös muut ihmiset, ystävät, kaverit ja tutut, mutta aidosti ja oikeasti minulle tärkeitä ovat ne, joiden tiedän tulevan haudalleni haravoimaan.