ennekuin loppuu kokonaan. Pitäisi kaiketi tehdä jonkinlainen tilinpäätös ja vuosikatsaus mutta ei ole tarpeeksi maaninen olo.
Vuosi 2007 on ollut lähtökohtaisesti aika hanurista. Kyyneliä, ahdistusta, surua, tuskaa. Ero. Ikävä. Pakokauhu. Syyllisyys. Yksinäisyys. Vieraat seinät kun herään keskellä yötä kauhuista ahtaisiin uniin. Tunne että elän jonkun toisen elämää. Tunne että en hallitse elämääni jossa suurinpiirtein kaikki oli ennen käden ulottuvilla.
”Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla” sanotaan erään biisin sanoissa. Ei se kylläkään lähde. Olen kokeillut. Saattaa helpottaa hetkeksi mutta pois se ei mene. Se on pureutuneena hampaillaan kiinni reiteen kuin kapinen orava. Toisinaan siihen tottuu ja sen olemassaolon saattaa jopa hetkeksi unohtaa. Mutta sitten se taas liikahtaa. Hakee parempaa asentoa ja ottaa tiukemman otteen lihastani terävillä hampaillaan. Tavallaan olen silti jo niin tottunut siihen, ettei se pahemmin minua enää hämmästytä. Silti joskus yllätyn siitä, kuinka voimakkaasti se vieläkin osaa viiltää. Yleensä tilanteissa joissa vähiten odottaisi. Mitäpä elämä olisi ilman yllätyksiä.
Olen elänyt onnellisiakin päiviä. Makoillut ruohikolla kuuntelemassa ampiaisten surinaa ja lukemassa mitäänsanomatonta proosaa. Antanut auringon kutittaa poskeani ja pystynyt hetkeksi unohtamaan korvieni väliin asettuneen kaaoksen.
Kaikesta huolimatta olen tänään onnellisempi kuin 31.12.2006.
Löysin arkistoni kätköistä ystäväni antaman kortin vuodelta 1994:
”Onnea ylioppilaalle. Olkoon elämäsi yhtä suurta kliimaksia olematta kuitenkaan tylsän onnellista”
*Naurahdus*
Toivotan seuraavalle vuodelle sekä itselleni että teille ystävät ja kylänmiehet mielenrauhaa. Sitä lähemmäs onnea tuskin kukaan telluksen asukki pysyvästi pääsee.