Jos jollekulle on vielä tässä vaiheessa epäselvää, olen kotoisin pohjanmaalta. Helpottaakseni kanssaeläjieni ymmärtämystä hienoa kansanluonnettamme kohtaan, kopsaan tähän jutun joka kuvastaa vallan maharottoman hyvin tiettyjä pohjalaisia luonteenpiirteitä.
Omasta puolestani voin kyllä todeta, että itse en ole ihan yhtä kärsivällinen kuin jutunpoikasen pohjalaisisäntä.
Ison maatilan vanhin sälli ja kylän apteekkarin ainukainen likka olivat riiustelleet jo pitkään. Kylillä oli pitkään huhuttu tulevista häistä ja niinhän siinä sitten kävi. Nuoripari päätti mennä vihille. Pappi puhua pälpätti kirkossa ummet ja lammet ja lopuksi häitä juhlittiin kylällä sankoin joukoin erilaisten väkijuomien voimalla. Kaikki hauska loppui aikanaan ja nuoren parin oli aika suunnata hevosella kohti miehelää. Ei kestänyt pitkään kun hevonen alkoi venkuloida. Nuori isäntä siihen tokaisi:
– Hevoone. Ensimmäänen varootus.
Matka jatkui taas tovin kunnes pattipolvi alkoi jälleen vikuroida. Isäntä korotti ääntään ja sanoi:
– Hevoone. Toene varootus.
Hevonen jatkoi kulkuaan hieman rivakammin mutta ennen pitkää alkoi taas nikotella. Isäntä pysäytti luupään, nousi kärryltä, kaivoi pyssyn povesta ja kajautti konin autuaammille laitumille laukkaamaan omia teitään. Tästäkös tuore rouva raivostui ja huusi:
– Hyvvän työhevoosen ammuit! Ookko sää saatana ihan järjiltääs!?
Isäntä katsahti vaimoaan laittaessaan asetta takaisin taskuun ja tokaisi rauhallisesti:
– Vaemo. Ensimmäänen varootus.