siihen menee, vähintään.
– mitä helvettiä sä puhut; puna nousee kasvoilleni
– vähintään vuosi. teidän tapauksessanne ehkä jopa kaksi, teillä on vähän intellektuellimpi tuo suhde, fyysisesti on helppo irtaantua, henkisesti vaikeampi. Veikkaisin, että kahden vuoden päästä saatat antaa jollekin päässäsi herra X:n paikan.
– sun tehtäväsi on tukea ja lohduttaa mua senkin uivelo; kohta itken
– niin ja olla realisti, itke vaan
– mä olen tätä asiaa miettinyt vittu neljä vuotta, tämä on nyt selvä.
– jos niin haluat itsellesi uskotella. vuosi vähintään. VÄHINTÄÄN.
– vuosi on liian pitkä aika; läähätän
– liian pitkä aika mihin?
– no perkele se on ylipäänsä liian pitkä aika
– milloin omasta mielestäsi olisit valmis uuteen parisuhteeseen?
– no nyt heti, tietysti.
– joo’oh. Siltähän tuo vaikuttaa.
– haista vittu
– ok
– anteeksi
– jatka vaan
– koska mä olen tämän asian näin nyt päättänyt, ja mä asun omassa kodissani, mun uusi elämäni alkoi jo perkele kuukausi sitten
– totta, se on alkanut. Vähintään vuosi. VÄHINTÄÄN.
Vuosi on kulunut. Tehdäänkö yhteenveto? Tehdään:
”Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla”.
Jos se sillä kuolisi, olisin onnellinen nainen. Mutta vittu ei se kuole. Joka saatanan harmaana aamuna, kun herätyskello soi ja käännän sen vähän myöhemmäksi, ostan aikaa vähän lisää katsoakseni vieraita seiniä, vetääkseni henkeä, painaakseni tyynyn kasvoilleni ja toivoakseni että voisin jotenkin kadota tästä maailmasta. En kuolla, mutta nukahtaa puolen vuosikymmenen uneen ja herätä ehjänä ihmisenä. Mutta ei. Minusta vanhasta aamuvirkusta on tullut työpaikalle puolenpäivän aikaan hiipivä zombie, joka mielummin viettää illan töissä omistautuneena muiden ihmisten huolille, kuin yksin ajatuksineen tyhjässä kodissa.
Ja ihmissuhteeni sitten. Lukuunottamatta kourallisia hyviä ystäviäni (joita onneksi sentään on muutama), erään yhteisön jäseniä ja tiettyä virtuualimaailmaa, olen ollut joka suhteessa täysin impotentti. En halua, ei kiinnosta, en jaksa. En. EN. Miksi sä rankaiset itseäsi – kysyi jo kauan sitten paras ystäväni. Sen jälkeen lääkärini ja lopulta myös minä itse.