pidän itseäni sangen omnipotenttina olentona, mutta tänään, eilen ja toissapäivänä sekä ehkä muutama viikko, kuukausi ja vuosi siihen päälle olen ollut pelkästään impotentti. Kyvytön. Epänormaali. Epäaikuinen. Epäsikiö. Epä.
On jälleen aika kyseenlaistaa kaikki valintani, tekoni, sanani ja ajatuksenikin. Unet olen kyseenalaistanut jo aikoja sitten, koska ID pyörittää samaa, kiusallisen tuttua ja ahdistavia ajatuksia herättävää filmiä joka perkeleen yö. Haluaisin ottaa edes yhdet unet ilman tuota hakkaavaa, kiihkeärytmistä tarinaa, joka saa aamulla tipan linssiin ja pitää mietteliäänä puoleen päivään asti. Ehkä olisi sittenkin pitänyt jatkaa aivojen kemiallista manipulointia vähän kauemmin. Sanokoot psykolokit ja muut viritykset mitä tykkäävät, minun mielestäni ihmisen ei ole hyvä olla liikaa aitojen tunteidensa varassa. Eikä siihen kyllä ole mitään syytäkään kun mielialalääkkeet kerran on keksitty.
Eilen (vai oliko se viime viikolla, en muista) tsiikasin erästä huonoa kotimaista sketsisarjaa ja ensimmäistä kertaa hyvin, hyvin pitkään aikaa nauroin niin, että kuset meinasivat lirahtaa housuun. Vaikka yleensä olen varsin iloluontoinen ja kova tyttö naurelemaan, mieltäni jostain syystä suuresti liikutti tuo aito, sydämen pohjasta pulppuava nauruni. En nähkääs muista, milloin viimeksi olisin nauranut muuten kuin kyynisesti, vittuillessani, epäuskosta taikka hullun naurua humalassa.
Menen katsomaan Dr Housea. Hän on tällä hetkellä paras ja ainoa ystäväni.