Ymmärtääkseni tämä päivä on pyhitetty siksi, että kuolemansa jälkeen Jeesus ilmestyi ihmisille osoittaen, että hänen elämänsä jatkuu edelleen, eikä hän kuollut – ainakaan kuin välillisesti.
Liittyköön tähän mitenkään tai ei, mutta tänään minustakin tuntuu, että olen pitkästä aikaa elossa. Ei ahdista. Ei vituta. Ei katkerruta. Päivääni ei edelleenkään liity minkään tason ruusuillatanssimista, mutta jotenkin tuntuu, että suruaika alkaa olla ohi.
Suruaika, mistä? Erosta, hyvinkin. Ja jonkinlaiselta kuolemalta sekin silloin tuntui. Luopumiselta unelmista, haaveista – niistäkin asioista, joiden piti olla totta ja todellista. Ero tuntui epäonnistumiselta, pettymiseltä ja loukkaukselta. Minä olin tehnyt parhaani, miksi se ei silitikään riittänyt? Ja vaikka en olekaan uskovainen, teki mieli ottaa tiukka reklamaatiopuhelu tuonne yläkertaan ja sanoa, että tässä tuotteessanne on muuten suuremman luokan ongelma. Ei toimi. Ei vaikka ohjeita on noudatettu ja kokeiltu myös toisen asemaan asettautumista. Rikki tämä on, koko helvetin maailma, enkä käsitä, mitä järkeä tässä pitäisi olla. Koko elämä on epäoikeudenmukaista. Niin että oliko teillä jotain hyvityskeinoja? Pikkupikku lottovoittoa? Jonkin sortin maanista kautta? Lisää älynlahjoja? Koko ohjelmiston päivittämistä tälle vuosituhannelle?
Ehkä vastaus tipahtelee muruina eteeni pikkuhiljaa. Kuten tänään, jolloin tuntuu, että ehkä tässä jokin järki on – eihän tässä muuten olisi mitään järkeä.