Näinpä tuossa jonkun aikaa sitten 28 viikkoa myöhemmin -leffan. Asiasta tietämättömille tiedoksi, että ko. leffa käsittelee eräänlaisen raivoviruksen runtelemaa Isoa-Britanniaa. Virus muuttaa ihmisen melko rivakkaliikkeiseksi zombiksi jonka ainoa tehtävä on tappaa ja purra terveitä ihmisiä ja täten levittää virusta. Leffassa koko maa on käytännöllisesti katsoen tapettu (poislukien muutama selvinnyt) ja sitä ollaan uudelleenkansoittamassa.
Tilanne on siis alussa varsin hallussa, zombeja ei näy ja saarella on lähinnä armeijatyyppejä ja jonkun verran siviilejä hoitamassa sitä itse asutusta. Armeija takaa siviilien turvallisuuden jos zombeja jostain tulee, tautia löytyy vielä joistain elukoista jotka eivät kuitenkaan ole zombifoituneet.
Sen enempiä juoneen keskittymättä koko tilanne menee luonnollisesti vituiksi, ja täysin yksilöiden holtittomasta toiminnasta johtuen. Siis kun on määrätty tietty alue missä pitää olla, niin luonnollisesti jotkut kersat lähtevät sen alueen ulkopuolelle ja voila, saatiin vähän zombikavereita.
Yleensä ottaen siis, kannattaako yhteisön etu laittaa yksilön edun edelle? Jos ajatellaan että 100 hengen yhteisössä yhdellä on HIV. Olisi siis yhteisön kannalta helpointa tappaa tämä yksi, tai ainakin eristää se, ettei virus pääsisi leviämään muihin yhteisön jäseniin. Mutta tällöin tätä yhtä yksilöä poljettaisiin aika huolella. Jos samaa periaatetta jatkettaisiin koko maailman HIV-tartunnan saaneisiin, voisi se tavallaan toimia mutta olisi melko moraalitonta ja hullua. Lisäksi ihmiset eivät haluaisi listimisen pelossa kertoa tartunnastaan, vaan jatkaisivat elämistä ja viruksen levittämistä.
Tavallaan uskon, että on olemassa ihmisiä jotka näkevät isomman kuvan. Siis esimerkiksi armeija, joka suojelee jotain aluetta. Kuten tässä leffassa tuota Lontoon osaa. Jos homma menee vituiksi (niinkuin se meni), armeijan tehtävä on tappaa kaikki siviilit, zombeja tai ei. Fiksua tavallaan, kun ajattelee kokonaisuutta. Ja toisaalta, joku kenraali, valtion päämies tms. näkee paljon isomman kuvan kuin yksittäinen ihminen. Yksittäinen ihminen ajattelee vain itseään, jolloin joku sääntö tai pakote tuntuu huonolta idealta – minä kärsin. Mutta isomman kuvan näkijä tajuaa, että pari ihmistä maksaa pienen hinnan, ja muut saavat ison hyödyn, tai välttyyvät maksamasta samaa hintaa.
Jos nyt ajatellaan, että sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Tappaa itsesi nyt, tai kuolla viikon päästä. Jos valitset jälkimmäisen vaihtoehdon, myös lähimmäisesi joutuu saman vaihtoehdon eteen. Ensimmäinen vaihtoehto lopettaa tilanteen. No, olet kuolemassa. Eikö ole yksi paskan hailea mitä lähimmäisellesi käy loppujen lopuksi? Tavallaan kyllä, voisit ottaa sen viikon ja pistää elämän leveäksi edes. Sen sijaan että vain… kuolet. Toisaalta voit ajatella vähän pidemmälle, mutta onko järkevää edes tarjota elämän ja kuoleman kysymyksissä siviilille edes vaihtoehtoa?
En oikeastaan tiedä kumpi vaihtoehto on parempi, molemmat ovat yhtä hankalia omalla tavallaan. Ihminen se on sekin joka ”näkee isomman kuvan”, entä jos se ihminen ajattelee vääriä etuja ja ei tee yhteisön kannalta parasta ratkaisua? Entä toisaalta jos poistetaan tällainen yhteisöajattelu. On vain yksilöitä niinkuin Thatcherkin joskus asian laittoi. Luin tuossa yhden kirjan josta tuonkin tiedon sain, turhaa mutta ah niin tärkeää. Miten pitkälle tällainen yhteisö pääsisi? Ei luultavasti kovin pitkälle, kaikki ajattelisivat vain omaa parastaan. Toisaalta joskushan se oma paras olisi tietysti yhteen lyöttäytyminen jne, mutta jos nyt mietitään ihan absurdin äärimmäistä esimerkkiä, jossa ihmiset ajattelevat vain tasan tarkkaan omaa parastaan ja kahden sekunnin päähän.
Entä sitten täysin yhteisöllinen, muurahaiskekomainen yhteiskunta? Jossa jokainen tietää että on uhrattavissa muiden hyväksi, ja voidaan tappaa milloin vaan. Ja olisi myös valmis tappamaan kenet tahansa ylemmän tahon käskystä. Päästäisiinkö näin puusta pitkälle, ja jos päästäisiin niin mitä siinä menetettäisiin? Tuollainen yhteiskunta olisi ainakin kovin riippuvainen johtajistaan. Jos johtajat korruptoituisivat tai käyttäisivät valtaansa jotenkin väärin, koko yhteiskunta menisi vituiksi. Ja jos taas johtoa jaettaisiin usean henkilön kesken, tällöin päästäisiin eroon tuosta yhden päättäjän ongelmasta, mutta tilalle saataisiin koko kirjo mielipiteitä jolloin ratkaisuun ei enää niin nopeasti päästäisikään.
Tavallaan kuitenkin kallistun yksilön oikeuksia tallaavaan yhteiskuntaan. Tottakai tiedostan, että samalla myös minut tai lähimmäiseni voitaisiin uhrata yhteisen paremman puolesta. Onneksi tällaisia valintoja nyt ei aikuisten oikeasti näin konkreettisesti tarvitse tehdä.