Elämässäni on kaikki jännää. Saamattomuus, ahkeruus, luovuus, fiksuus ja todellinen tekemisen meininki. Panostan nyt kouluun, työhön ja palokuntaan. Näiden harrasteiden jälkeen pitäisi vielä ehtiä liikkumaan ja pyöräilemään. Ehkä joskus illalla. Kaiken kaikkiaan pyöräilystä löydän jälleen sitä voimaa, joka nyt noin vuoden on minulla ollut kateissa. Se hetki aamupäivästä, kun nousee kuraisen kaksipyöräisen selkään, laittaa kypärän päähän ja hanskat käteen. Nauttii siitä hetkestä kun lukkopolkimien lukot napsahtavat kenkien pohjiin kiinni ja rullaus kohti pihatietä voi alkaa.
Seison pyöräni vieressä, puen päälle kypärän, hanskat ja nakkaan aurinkolasit silmille. On aikainen aamu, linnut laulavat, ruoho vihertää ja ilmassa tuoksuu yön kaste. Maa on vielä kostea, mutta auringon lämmön tuntee jo iholla huomattavasti kuumenevana poltteena. Nousen pyörän selkään ja tyhjennän mieleni. Järjestän ajatukseni ja sen hetken, olen hiljaa mietteissäni kun pikalukot napsahtavat polkimissa kiinni kenkieni pohjaan ja liu’un jo pyöräni kanssa alamäkeen. Maastolenkki voi alkaa. Ensimmäiseen hyppyyn ja turmion kieleen varaudun huolellisesti, mutta matkan jatkuessa adrenaliini veressäni tekee tehtävänsä ja nautin ajamisesta jokaisella karvallani koko ajan. Hetkeäkään herpaantumatta tarkasti kurvailen maastosta toiseen hyppien kantojen yli, pudoten kallioilta ja nousten puron vartta pitkin kohti sitä ainoaa ja oikeaa hiljentymisen paikkaa. Sitä paikkaa josta aina unelmoin, kun en siellä ole. Nyt se on lähellä ja pääsen siitä nauttimaan. Pyörän satulassa äärimmäisissä haasteissa nautin ajamisesta niin paljon, että unohdan kuka olen. Se ei kiinnosta minua enää. Olen nyt satulassa ja nautin siitä. Keskityn siihen. Olen se mikä olen ja ehkä joskus kehityn, mutta nyt ajan pyörälläni ja se on tärkeintä sillä hetkellä. Kahden tunnin päästä voi olla jotain muuta tärkeämpää, mutta siitä on suotta nyt murehtia. Nyt olen pyöräni kanssa harmoniassa ja maailman kanssa riidoissa.