”Elätkö elämäsi onnellisinta aikaa?”.
Uutisointien mukaan suurin osa suomalaisista vastaa yllä olevaan kysymykseen ’kyllä’. Sinänsä mukavaa, että itsekin kykenen epäröimättä vastaamaan samaiseen kysymykseen myöntävästi: Elämä jaksaa taas hymyillä uuden työpaikan, parisuhteen ja muutaman elämäntapamuutoksen ansiosta. Mutta sinänsä kummallista, että tosiaan riippumatta tuohon kysymykseen vastanneiden ihmisten iästä valtaosa tosiaan ovat sitä mieltä, että nykyinen elämän meno on sitä parasta, mitä tähän mennessä elämässä on koettu / koetaan parhaillaan. Josko itse olisin vastannut tuohon kysymykseen n. 2 vuotta sitten, niin vastaus olisi ollut tyyliin muotoa: ”Jos tämä on parasta mitä elossa oleminen voi tarjota, niin huonosti menee.”. Tuo nyt tosin ei liene kovinkaan yllättävää näin jälkikäteen asioita mulkoillen; irtisanominen pitkäaikaisesta työstä taloudellisten ja tuotannollisten syiden takia, parisuhteen kariutuminen kutakuinkin samaan aikaan… Ei mikään ihme, ettei mieli ollut kovinkaan korkealla tuolloin.
Näin retroperspektissä tuntuu siltä, että ainakin oma elämä on ollut kyllä melkoista aaltoliikettä ”On hemmetin kivaa – Nojoo – Nyt muuten koko homma haisee ja pahasti!” -tasojen välillä. Sinänsä suru meinaa hipsiä puseroon sen syyn johdosta, että tietää nykyisen lähes euforisen olotilan hiljalleen tasoittuvan ajan kuluessa arkisemmaksi. Toisaalta mikäpäs siinä – ei arjessa mielestäni mitään vikaa ole saatika sitten mitään pelättävää kunhan muistaa joskus tuoda pientä juhlaa arjenkin keskelle. =) Tiedä sitten miksi toisinaan tuntuu siltä, että nimenomaan tuosta arjesta on tehny nyky-yhteiskunnassa niin suuri mörkö, että pahimmillaan perheetkin rikkoutuvat sen johdosta, kun muuten täysin toimivasta suhteesta ei löydykään enää sitä alkuaikojen hohtoa ja suurta tunteiden paloa. Sitä sitten vain toivoo, että oman itsensä kohdalla moiset karikot saisi ohitettua kunnialla, tosin menneisyyttä tarkastellen on kyllä jo tullut otettua henkisesti palloonsa useaankin otteeseen että nyt tietää jo varmasti sen seikan, että mihinkään ei parane suhtautua enää itsestään selvyytenä. No, sanotaan että vastoinkäymiset ja eritoten parisuhteiden karsiutumiset ovat ihmistä kasvattavia kokemuksia. Itse ottaisin nuo kasvukokemukset mieluiten kivuttomina, jos se vaan suinkaan kävisi päinsä, kiitos.
Josko jotain ”ei-niin-painavaa” asiaa… Tupakkalakko jatkuu ja voi hyvin. Jokainen edelleen savuton maanantai on jo voitto sinänsä, koska silloin on jälleen selvinnyt yli viikonlopun rientojen. Toivoen selviää jatkossakin; vasta nyt alan pikkuhiljaa toipumaan tästä pirun flunssasta ja edelleen epäilen, että se johtui alunperinkin savuttomuudesta. Noh, mene ja tiedä. Seuraavat kolme viikkoa saa tosissaan varoa houkutuksia jälleen kerran ajan kuluen lähes kokonaan taas Helsinki-Espoo -akselilla koulutuksessa. Hmph… Voitte vaan arvata, mitä lakkoilijalle lausahdus ”Jahas… Pidetäänpäs 15 minuutin tauko tähän väliin.” tuo kaikkein ensimmäisenä mieleen?
Niinpä. =)