Miten voi jotkut lyriikanpätkät vääntää ihan tajuttoman ikävän sydämeen? En kyllä ymmärrä. Tai siis vaikka tämä kuuluisaakin kuuluisampi Eric Claptonin Change the Worldin kertsistä se ”I would be the sunlight in your universe” tai Fleetwood Macin Little lies pistää kyllä niin kaipaamaan viime talvea. Ei välttämättä tiettyjä senaikaisia tuttavuuksia, vaan yleisesti sitä fiilistä silloin, kun oli 18 ja puoli, kun oli hämärää ja tajuttomia pakkasia, kun juuri kortin saaneena ajoi toisen luo ja makoili tuntikausia toisen sylissä kuunnellen Metro FM:ää. Ja Kaija Koon Tinakenkätyttö, ”Pojan tinakenkäisen, mistä löytäisit sä sen, tyttö tinakenkäinen”, se pistää niin kaipaamaan vanhaa Alea. Kun joka ikinen viikonloppu käveli korkkareissa sen viisi kilsaa vähintään 10 asteen pakkasessa aamuyöstä, kuinka se oli elämää silloin se. Odotan tulevaa talvea, odotan sitä tunnetta, odotan hämärää ja viikonloppuja, talvisaapikkaitani ja palelemista baarijonoissa, lonkero+valkovenäläinen ja kun tanssi pilkkuun asti niin täysillä että sen jälkeen pakkanen ulkona ei tuntunut ollenkaan kylmältä.
