..lukee iltaisin. Toisinaan myös öisin, heti aamulla herättyään, päivisin.. Joskus on pitkiä aikoja (päiviä, viikkoja) lukematta, mutta toisinaan lukee kokonaisia vuorokausia, lähes taukoamatta. Toisinaan monia kirjoja viikossa. Yleensä ei.
Taisi olla vuosi 2004, kun jouduin sairaalaan, osastolle. Makasin haavoittuneena ja murheen murtaman sängyssä, erittäin tietoisena siitä, että minun pitää lukea. Laahauduin sairaalan kirjastoon. Palelin. Siellä oli muutama onneton kirja, joita aloin silmäillä. Yksi toisensa jälkeen. Hyvä nimi, kaunis kansi, jotain mikä kiinnittää huomion. Joku oli pakko valita. Silmiini osui ”Dina”. Dinan kirja. Minun kirjani.
Muistin elokuvan, josta olin nähnyt palasia. Isänsä unohtama lapsi, selloa soittava, raivopäinen nainen, musta hevonen, petollinen velipuoli.. Mieleeni välähti mielikuva jostain mahtipontisesta; musiikista, luonnosta, rakkaudesta tai jostain ihan muusta, sitä en saattanut muistaa. Päätin ottaa selvää.
Olin vuodeosastolla kaksi yötä eli vain yhden kokonaisen vuorokauden. Suurimman osan ajasta nukuin, keräsin voimia, mutta ajoittain myös luin. Kirja läheni loppuaan, kun sain tietää, että pääsisin lähtemään. Hoitaja lupasi palauttaa kirjan.
Se jäi kesken. Elokuvan muistot haalenivat, kirjan tarina laimeni. Halusinkin unohtaa.
Ja paljon vettä ehti virrata, ennen kuin tartuin siihen uudestaan. Se oli kummitellut vastaani useita kertoja, mutta en ollut tohtinut tarttua siihen. Kirjaan liittyi muistoja, kaikkea muuta kuin piikittömiä. Eilen kohtasin kirjan, otin sen epäröimättä vastaan ja lainasin. Illalla, peiton alla, valitsin sen viiden muun joukosta ja aloin lukea.
Varoitus. Seuraa juonipaljastuksia.
Isä ei ollut unohtanut lasta, vaan vihasi häntä (mutta vain tämän ollessa lapsi). Lapsi oli vapaa. Velipuoli oli ottolapsi, jonka kasvatti-isän selloa soittava tyttö nai. Hevonen oli musta ja sen nimi oli Musta. Nainen oli raivopäinen. Hetkittäin mykkä. Luja.
Kirja ei ole minun makuuni ja on kuitenkin. Sen kieli on kaunista ja soljuvaa, mutta kaunistelevaa. Ei, se ei ole mieleeni, mutta en voi olla siitä pitämättäkään. Ehkä kieli sopii aikaa, jona tarina tapahtuu ja se on mielestäni kirjoitettu nimenomaan naisille.
Tarina on loistava. Se on hyvin kerrottu. Raamatunjakeet eivät iske, mutta eivät ne haittaakaan.
Olen kohdassa, jossa Dina tapaa Suuren Rakkautensa, vihreäsilmäisen miehen, joka lupaa tulla takaisin. Minulla on surumielisiä muistikuvia miten siinä käy.
Pelkään, että luen koko yön. Lihakset ovat niin vitun (anteeksi karkeuteni) kipeät, etten tiedä voinko/haluanko nukkua. Tottakai voin ja haluan, mutta ne unet… Lihaskipu ja uni eivät ole hyvä yhdistelmä.
Mutta lihaskipu on ihanaa. Ja saan sitä aamulla lisää ellei tämä vielä riitä.
-P-
Luin kirjan loppuun ja pidin siitä. Loppuratkaisun olisi kuitenkin toivonut toisenlaiseksi. Ehkä noinkin dramaattinen tarina olisi ansainnut lempeän, onnellisen lopun. Nyt se jäi häilyväksi. Kannattaa lukea.