..muisti viime yön painajaisensa. Se tulvahti mieleensä, kun hän kivuliaana valui rappusia alakertaan.. yrittäen näyttää siltä, että ei tunnu missään.
Uni meni näin. Olin äitini luona käymässä. Hänen asuntonsa oli jostain käsittämättömästä syystä pikkuruinen kerrostalohuoneisto, mutta olin tullut viettämään sinne viikonloppua. Oli levollinen perjantai-ilta kunnes oveen koputettiin. Äiti meni avaamaan, vaikka ei odottanut ketään (maalalaisten perusluottamusta). Hän päästi sisään pitkän, tumman, laihan, kaitakasvoisen miehen. Mies oli sanonut olevansa ystäväni. Hän tuli luokseni, halasi minua ja kertoi, että oli kiva nähdä.
Minua puistatti. Vein hänet keittiöön, kehotin istumaan isoon tuoliin samalla kun itse asettauduin turvallisen välimatkan päähän. Miehessä oli jotain röyhkeää, uhkaavaa ja pelottavaa. En osannut pukea ajatukseksi mitä se oli.
Sanoin miehelle, etten tuntenut häntä. Hän alkoi selittää olevansa joku tyyppi, jonka kanssa olin kirjoitellut joskus. Ei mitään mielikuvaa. Hän tarinoi, miten yheteisen ystävämme oli pitänyt ilmoittaa tulostani, mutta mitään yhteistä ystävää ei tietenkään ollut. nimet olivat tuulesta temmattuja. Hänellä oli pahat mielessään, sen vaistosin. En vain tiennyt mitä. Nuori mies alkoi käydä entistä kummallisemmaksi. Äitikin ihmetteli.
Äiti aikoi jättää meidät kahden selvittelemään asioita, mutta minä pelkäsin aivan liikaa. Juoksin äidin perään porraskäytävään, vinkkasin hänet luokseni ja kuiskasin: ”En tunne tuota ihmistä, älä jätä minua sen kanssa kahden. Se on paha ihminen, sen näkee silmistä.” Äiti ei lähtenyt.
Palasin keittiöön ja näin sarvipöllön istuvan keittiön ikkunan takana. Ihmettelin miten se saattoi olla siinä ja töllöttää pyöreillä silmillään. Seuraavaksi epäilin, että mies yritti varastaa meiltä jotain. Tarkastin nopeasti, ettei mitään arvokasta ollut kadonnut. Samalla huomasin, että hän oli todennäköisesti vetänyt jotain miestä vahvempaa sillä aikaa kun minä ja äiti kuiskuttelimme portaikossa. Hän puhui entistä sekavammin ja vaikutti vielä vastenmieleisemmältä kuin hetkeä aiemmin, mikäli mahdollista.
Lopulta hän vain aukoi valtavaa suutaan, jossa näkyi pienet, rumat, siistissä rivissä kulkevat hampaat. Hän näytti irvokkaalta ja uhkaavalta.
”Sinä lähdet nyt,” komensin itsekin yllättyneenä ääneni käskevästä sävystä. Äiti tuki katseellaan. ”Ole hyvä ja poistu,” jatkoin hieman ystävällisemmin. Mies nousi, huojui, haki tasapainoa ja sen löydettyään, lähti kävelemään ovea kohti. Mennessään hän kirosi kovaan ääneen, lateli minulle manauksiaan ja paiskasi oven niin kovaa kiinni, että se irtosi saranoiltaan.
Menin hänen perässään ja yritin sulkea ovea, joita olikin yhtäkkiä useita. Yhdessä oli lukko rikki, toinen muuten vain säpäleinä ja kolmas irronnut saranoiltaan. Totesin sen siis mahdottomaksi. Ovet eivät menneet kiinni. Samalla näin, että miehen kaveri odotti häntä pihamaalla. Häätämäni mies käänsi loitotessaan katseena minua kohti. ”Me tapaamme vielä,” se kertoi.
Heräsin tietokoneen ääniin hätkähtäen. En tiedä tapahtuiko se kesken unen vai selvästi sen jälkeen. Olin kylmänhikinen. Yritin unohtaa miehen kammottavan suuren suun ja silmien lasittuneen, mutta uhkaavan katseen.
Uni oli sinänsä kummallinen, että minulla ei ollut mitään varsinaista tai ilmeistä syytä pelätä, mutta pelkäsin kuitenkin. Kovasti. Onneksi heräsin, eikä uni enää jatkunut nukahdettuani.
-P-