..näkee unia.
Viime yö oli puolirauhaton ainakin neljän unen yö. Nukuin levottomasti, johtuen luultavasti pakaroissa ja takareisissä pakottavasta lihaskivusta. Joka kuitenkin, kuten eilen mainitsin, on nautinnolista, mutta vain hereillä ollessa ja silloinkin pelkän ajatuksen tasolla.
Luojan kiitos (?) olen onnistunut päällisin puolin unohtamaan mikä punainen lanka kahdessa alkuyön unessa oli. Ensimmäinen oli niin kummallinen, joskin selkeä, että toistelin sitä hetken aikaa (herättyäni) mielessäni, jotta en vahingossakaan unohtaisi sitä. Keksin mm. ihmeellisille esineille uusia nimiä (oikeastaan tiesin jokaisen omituisen esineen nimeltä ja nimet olivat tyyliin senglomaneutti). Muistan miettineeni, että eihän tällaista unta yksinkertaisesti VOI unohtaa.
Nähtävästi voi, mutta ennemmin tai myöhemmin se palaa mieleeni. Niin käy aina.
Toinen oli joku painajainen. Heräsin, kun tietokone alkoi keskellä yötä asentaa jotain päivityksiä. Havahduin säpsähtäen, tosin en tiedä olinko helpottunut herättyäni vai pelästyinkö koneen valoja ja ääniä enemmän kuin itse unta. Sitäkään onnetonta en muista. Ilmeisesti nukuin todella huonosti.. normaalisti unet jäävät mieleen.
Kolmannessa unessa minut oli paiskattu keskelle kuntotestiä. Oli marraskuu ja seisoin järvessä. Vesi oli yllättävän siedettävää, ei nyt sentään lämmintä. Piti uida joku tietty matka tietyssä ajassa. Minulla teki todella tiukkaa, mutta viimeiset sekunnit ”kuluivat” niin hitaasti, että ehdin nipin napin.
Seuraavaksi testattavien tuli arvioida testaajan näyttämien liikkeiden sulavuutta. ”Erikoinen osio” ajattelin, mutta asiantuntevasti vertailin kärrynpyörän ja puolivoltin sulavuuseroja.
Seuraavaksi vuorossa oli hauiskääntö. Testattavan piti istua lattialla polviensa päällä ja tehdä niin monta hauiskääntöä levypainotangolla, kuin pystyi. Tangossa oli herra ties kuinka paljon levypainoja. Katselin sitä epäuskoisena. Eräs melko atleettinen mies aloitti. Hän sai tehtyä kahdeksan. Aloin olla hieman kauhuissani saisinko tehtyä ensimmäistäkään. Toinen kääntäjä oli yläasteaikainen koulukaverini. Hän teki kuusi. Ajattelin, että pystyn takuulla samaan. Mutta juuri ennen kuin vuoroni tuli, testaaja puhalsi pilliin. Testi oli keskeytettävä. Jatkaisimme myöhemmin.
Porukka liukeni. Vain minä jäin. Katselin ympärilleni ja huomasin olevani kyläkouluni liikuntaluokassa. Se oli pieni, surkea, harmaa tila, mutta silti, tai ehkä juuri siksi, niin rakas. Kävelin luokassa, liu’utin sormeani kivisiä ikkunalautoja pitkin ja mietin tekisinkö pienen kuntopiirin vanhojen aikojen muistoksi.
Olin vasta ehtinyt aloittaa, kun ala-asteen (1-2 lk) opettaja, joka ei tosin toiminut koskaan minun luokkani kanssa, tuli sisään. Hän alkoi järjestellä patjoja, minä tietysti tarjosin apuani. Vaihdoimme muutaman sanan, ennen kuin menin käytävälle. Kaikki oli ennallaan.
Kävelin ”oman” naulakkoni luo ja ripustin siihen hupparini. Kuulin, että molemmissa luokkahuoneissa askarreltiin äitienpäiväkortteja. Aioin liittyä seuraan, mutta kiskoessani jumppakenkiä jalastani, huomasin, että oikeasta nilkastani vuoti verta. Iho kuoriutui jalan ulkosyrjästä, kun otin sukan pois. Veljeni tuli katsomaan. Hän haki sideharsoa ja puhdistusainetta. Tunsin kipua, mutta se oli sivuseikka. Se pyyhkiytyi mielestäni, olin niin onnellinen istuessani rakkaan kyläkouluni käytävän penkillä ja katsellessani ikkunasta kevään puhkeamista.
Aaamuyön viimeinen uni ei ollut yhtä miellyttävä. Unessa päädyin Mr J:n nettisivuille. Hän oli laittanut sinne kaksi videota. Ensimmäinen oli kuvattu jostain nuorison bileistä. Hän oli kuvannut pomppivia tyttösiä ja tanssivia ihmisiä. Yleistä tunnelmaa. Hyvin neutraalia, ajattelin.
Toinen sen sijaan järkytti herkkää mieltäni. Sen oli kuvannut joku hänen kaverinsa. Mr J:n pakun(oikeasti hänellä ei ole sellaista)etupenkillä istui keski-ikäinen, japanilaistaustainen, lihava ja ruma nainen. Mr J vokotteli häntä! Taivas varjele, sanoin ääneen. Nainen ei ollut järin innostunut, mutta minua jokatapauksessa kuvotti ja puistatti.
Samassa huomasin seuraavani tilannetta livenä. Olin siinä mukana ja osallisena! Mr J ei näyttänyt itseltään, mutta se kuitenkin oli hän. Nainen oli kuin jostain huonosta, absurdista komediasta ja kaikkea muuta kuin Mr J:n tyyppiä. Kauhulla seurasin miten tilanne kehittyy. Nainen halusi jäädä ristyksessä pois ja kävellä matkoihinsa, mutta Mr J vei hänet kotiinsa. Puutarha kukoisti. Oli keskikesä.
Olin tyrmistynyt! Tuumasin mielessäni, että tämä oli kyllä liikaa. Oli päästävä pois. En tarkalleen ottaen edes tiennyt missä olimme ja miten löytäisin ”takaisin”, mutta se oli siinä tilanteessa täysin yhdentekevää. Päälläni oli ohut t-paita ja huomasin, että ulkona oli melkoisen kylmä. Keräsin autosta tavarani; reppu ja kaksi valtavaa kassia. Laukuissa oli melkein koko omaisuus. Na painoivat kuin synti, mutta heitin ne selkääni/olalleni ja pää pystyssä tein lähtöä. Olin häipymässä niin kiireellä, että meinasin unohtaa takkini.
”Missä on minun takkini?” esitin kysymyksen perusteettoman selkeällä äänellä. Ei vastausta. ”Missä on takkini?” Noihin sanoihin heräsin.
Artikuloin yliselkeästi. Se kuulosti koomiselta, mutta v***tti jokatapauksessa nähdä sellaista unta ja vieläpä juuri ennen heräämistä.
Mutta siitä se aamu alkoi, eikä päivässä ole ollut valittamista.