Kävelin eilen pientä kiertotietä kaupunkiin. Näin kaukaa, että yhden talon pihassa juoksenteli pieni poika joku esine kädessään. Tullesani lähemmäs, näin, että se oli saha.
Pihaa reunusti aivan tyvestä leikattu pensasaita, tontilla kasvoi yksi suuri puu. Mikä lie jalava. Poika pysähtyi puun luo ja alkoi sahata sitä naamansa korkeudelta. Poika oli arviolta 3-5-vuotias.
Valtava hellyys täytti mieleni. Metrinen poika, valtava puu, pikkuruinen saha. Oli pakko pysähtyä.
”Moi, sinullapa on siinä valtava urakka,” sanoin.
”Niin on. Minä sahaan tätä,” hän vastasi.
”Huomaan sen.. Aiotko sahata sen ihan poikki?”
”En kai.”
”Niin, onhan se kyllä kauhean iso puu. Ja se voi kaatua mihin suuntaan tahansa, vaikka tähän tielle,” jatkoin.
”Niin voi,” poika vastasi asiantuntevasti.
”Toivottavasti löydät pienemmän puun tai jonkun oksan, jonka voit sahata poikki asti. Minä jatkan nyt matkaa.”
”Moikka!” hän toivotti.
”Moikka.”
Jatkoin matkaani liikuttuneessa mielentilassa. Tuollaisten pienten poikien pitäisi asua maalla, sahailla puita ja rakentaa majoja. Kaivella kuoppia, tonkia mutaa, ajaa crossipyörällä ja kiipeillä puihin.
Jos minulla joskus on poika (poikia), toivoisin, että hän saisi kasvaa luonnon helmassa ja oppia lukemaan pienessä kyläkoulussa.