Tein tänään sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin kokeillut.
Kiipesin ensimmäistä kertaa elämässäni. Lapsena satoja kertoja valloitettua pihapihlajaa ei tietenkään lasketa, eikä kivenjärkäleitä, tikapuista puhumattakaan. Pääsin kapuamaan kiipeilyseinää ylös ja poikittain.
En osaa sanoa, oliko se kivaa vai kammottavaa. Raskasta ainakin. Ensimmäisellä reitillä valtaosa paloista oli inhottavan pieniä; litteitä ja pyöreitä, osa pikkuruisia puupaloja. Niistä oli hankala saada hyvää otetta, oikeastaan otetta ylipäänsä 😉
Toinen reitti oli helpompi. Palikoista sai paremman otteen niiden muodon vuoksi ja pääsin ylös asti. Tosin en uskaltanut hypätä sieltä suin päin alas, vaan laskeuduin (niin tyylikkäästi kuin mahdollista). Työstä kävi sekin.
Kolmas ja neljäs kerta mentiin sivuttaissuunnassa, oikeasta alakulmasta vasempaan yläkulmaa. Ohjaaja oli kannustava ja antoi hyviä vinkkejä, kun sopivia sijoja jaloille ei meinannut löytyä.
Totesi myötätuntoisesti, kun viimeistä kertaa rimpuilin seinällä: ”Tämä taisi olla hyvä treeni, kun kädet noin vapisee.” Ja kyllähän ne hitto vie vapisivat, vähemmästäkin. Eivät kuitenkaan jännityksestä vaan silkasta voimattomuudesta.
Sormet olivat lopulta niin hervottomat, että kengännauhojen avaaminen oli suoritus. Käsivarret olivat ranteista kyynärpäihin tunnottomat ja lihakset jossain syväjännitystilassa ts. aivan kovat. Se meni onneksi äkkiä ohi, mutta kämmenissä ja sormissa on ollut outo olo koko loppupäivän. Ne ovat lämpimät, mutta kylmänhikiset.
Voin vain kuvitella sitä kipua, joka käsissä on huomenna ja ylihuomenna. ”Hellät on työttömän kädet..” sanoisi äiti.
Kyllä mulla loppujen lopuksi taisi olla aika kivaa, vaikka aika ajoin ottikin päähän aika rankasti. Paikalleen jumittuminen ärsytti, samoin putoaminen. Mutta kovasti tekisi mieli mennä uudestaan..