Jep. Mun blogitekstini ovat pelanneet aika yhtä maalia viime aikoina; Kaisalla on tunteet – jippijaijee! Mutta kirjoitanpa silti vielä ainakin yhden ällömöllösiirappimerkinnän, koska musta tuntuu tällä hetkellä aika sokeriselta.
Mua ihmetyttää. Hämmästyttää ja kummastuttaa. Miten joku ihminen voi kertaheitolla tulla melkein liian tärkeäksi osaksi elämää? Miten jotakuta, jonka on tuntenut vasta hetken, voi kaivata joka hetki ja ihan koko ajan? – Ikävä iskee yleensä jo ennen eroa, koska tietää, että hetken kuluttua on ilman sitä toista. Miten mä oon luisunut tällaiseen tilanteeseen, jossa jokainen erossa vietetty yö ja jokainen aamu, kun on lähdettävä pois sen toisen luota tuntuu pieneltä kuolemalta sydämessä? Miten mä selviän alkusyksystä, kun joudun kokonaan pois sen ihmisen luota? Millä ihmeellä oon saanut uskoteltua itselleni, että joojoo, kannattaa rakastua ja heittäytyä täysillä tähän juttuun, vaikka väistämätön ero koittaakin tuota pikaa? Että kannattaa mieluummin rakastaa täysillä vaikka vain pieni hetki kuin olla kokonaan rakastamatta. Ihan bullshittiä! Hyvä se tietysti tässä vaiheessa on huomata, kun homma on jo ihan reisillä ja sydänparka täynnä välittämistä. Oon niin tyhmä!
Kaikesta huolimatta päällimmäisenä tunteena on edelleen vain valtava onnellisuus. Ihanan vajavainen ymmärrykseni ei suostu ymmärtämään, että syyskuun alkuun on enää puolitoista kuukautta – siis kuusi viikkoa sydämen murskaantumiseen, lisäkyynistymiseen, valtavaan itkumäärään ja loputtomaan ikävöintiin. Vittu.
Rock.