minussa asuu monta minää. Normaali tavallinen jalat maassa minä, juoppo/deeku minä, katkera/vihainen/epätoivoinen minä. Yhtä kaikki kolme, mutta valloillaan on viimeaikoina ollut vuoroin juoppo- ja katkera minä.
Normaalisti ensin ollaan ja elellään rauhassa tavallisesti, kunnes jostain lentää paskaa niskaan ja urakalla. yleensä siinä vaiheessa muuntaudun luuseriksi joka vetää pään täyteen ja pitää kooma tilaa kaikkein tyydyttävimpänä olotilana.
Noh, kun aikansa on elänyt uskoen viinan voimaan, hoksaakin jossain vaiheessa ettei se auta mitään. Sitten ollaan taas katkeria ja kyynisiä.
Tarvitaan jotain vähintäänkin yhtä hätkähdyttävää mikä sai alunperinkin tolkun pois palatakseen taas ”normaaliksi”.
Tälläinen oravanpyörä on elämä, ja vauhti on usein niin luja ettei sitä voi oikein hallita. Parempi onkin hyväksyä se ja antaa olla.
Noh, ihminen on ihminen. ja se on kuulemma ihan normaaliakin että välillä käydään ”pohjalla”.
Joskus tuntuu kuitenkin että olisi helpompaa jos pystyisi elämään aina tasaisesti ja tasaisen ”onnellisena” koko ajan.
Mutta itselleen ei mahda mitään. Tälläinen olen ja luultavasti tulen aina olemaan, kenties pahempaakin on tiedossa.
Ihminen toivoo aina parempaa huomista, mutta mikä on todennäköisyys että huominen on sen ihmeellisempi?
Opetellaan vaan nauttimaan tästä kurasta mikä meidän pienten ihmisten niskaan heitetään, se on kuitenkin paras palvelus meille itsellemme.