Menneisyyteen haudattu elämän vauriot.
Miksi kertoisi niistä? Saako syvää ymmärrystä vai käännetäänkö ne vastaan. ”Sitä niittää, mitä kylvää.” Hei, ei kaikki ole niin mustavalkoista. Joskus vain ei ymmärrä omaa parastaan, kun uskoo toisista pelkkää hyvää.
Kynnys katsoa läpisormien vääryyttä itseään kohtaan voi olla suurempi elämän aikaisemmista myrskyistä johtuen. On tullut opittua. Jos säälii liikaa toista, voi tulla päivä, että on joutunut itse säälittävään asemaan.
Ei rikki. Mutta menneisyydellä on toki vaikutusta nykyisyyteen.
Jos ei kunnioita toisen arkea. Jos on liian monta toteutumatonta lupausta, loukkaavia sanoja, syyttelyä. Sitä voi pitää toisen koukussa. Se, ettei koskaan saa välejä selviksi, ajaa tilanteeseen, jossa tuntee voimakasta tarvetta selvittää välit. On luuseri pistämään stoppia. Ehkä sen takia, kun nauttii osittain toisen huomiosta ja läheisyydestä. Erehtyy uskomaan, että toinen välittää aidosti.
Jos toinen on ihastunut toiseen. Ja toisella taas pitkä seurustelu on päättynyt juuri. Kuinka stabiilia voidaan olettaa uuden suhteen olevan?
Parempi on vain päästää irti. Turha näpäyttää toista sanomalla, ettei tunne enää mitään. Katsotaan joku leffa joskus, jos siltä tuntuu. Kaikki, mitä on ollut, oli vain elämästä nauttimista. Olet tehnyt katkeran ja usko romanttiseen rakkauteen on rikkoutunut. Ekaa kertaa sinkkuna vuosiin ja tajuaa, että sinkkuilu maistuukin makoisalta. Ja sitten pyhittää omat hoitonsa syyttämällä toista luonteensa pilaamisesta. Harmi vaan, ettei hoito ole kuulunut koskaan sanavarastoon eli kyseessä on nyt väärä puu, ketä haukutaan. On ihmisiä, jotka katsoaessaan peiliin toteavat aina uudestaan virheen olevan toisissa.
Voihan sitä syytää kaiken toisen niskaan ja vedota tasapainottomuuteen. Ystäväsi ensimmäinen anteeksipyyntö tuntui balsamilta sielulle. Ei hän toisaalta ole tehnyt mitään tahalteen. Joskus halu tukea, auttaa ja rakastaa toista tuntuu niin oikealta, ettei halua luopua niistä. Ehkä hän on niitä, jotka nauttivat siitä, kun saavat naiset pauloihinsa mutta silti pitävät tietoista etäisyyttä. Sydämessään hän on kuitenkin kultaa, uskon.
Sitä voi itsestään antaa vain sen verran, kun pystyy.
Miksi pitäisi aina olla se ymmärtävä, anteeksiantava osapuoli.
Miksi suostua pelinappulaksi, jota toinen siirtelee haluamaansa suuntaan, kyllästyy ja vaihtaa peliä.
Ja seuraavan pelifiiliksen koittaessa päättää valita saman nappulan.
Raskas taakka putoaa selästä, kun jättää kaiken tämän taakse. Ihmisen pitäisi olla semmoisten ihmisten kanssa, jotka tuovat hyvän olon, koska elämä itsessään on aika raskasta.