Täällä kun ihmiset esittelevät itseään alkaa väkisinkin ajattelemaan, mitä se kauneus tai komeus oikeastaan on. Katsoin joskus ohjelmaa, jossa täydellisille kasvoille oli oma, tarkka kaavansakin. Muun muassa Liz Hurley sopi tähän kasvomalliin. Onko hyvä ulkonäkö todellakin vain senttien ja millimetrien peliä ja miksi symmetria viehättää meitä? Kertooko se muka jotain ihmisestä?
Oman ulkonäön arviointi kumpuaa täysin oman identiteetin ja itsetunnon laadusta, se nyt on selvää. On ns. rumia ihmisiä, jotka ovat täysin tyytyväisiä itseensä tai kaunottaria, jotka itkevät rumuuttaan. Kuten usein teinin epävarmuuteen kuuluu, mäkin pidin itseäni rumiluksena, kunnes kasvoin näkemään itsessäni kauneutta. Ja kun näin sitä itsessäni, myös muut alkoivat nähdä minut eri valossa. Tilanne kääntyi positiiviseksi ”noidankehäksi”.
Mua ihmetyttää naiset, jotka huolivat vain ns. kiiltokuvapojuja. Itse pystyn toteamaan täysin neutraalisti, että tässähän on komea mies, mutta ei se täydellisyys saa jalkojani valahtamaan. Miehessä pitää olla joku särmä, joka voi olla niin ulkonäössä kuin sisältäkin kumpuava. Vai onko se rakastuminen tai viehtymys ylipäätään vain geenien kepposia? Ehkei tähän ikinä saa yksiselitteistä vastausta.
Seurustelukumppaneitani on yhdistänyt (näin jälkikäteen ajateltuna) tietynlainen herkkyys ja aitous. Mun miehilläni ei ole ollut kovuuden naamioita ja he ovat uskaltaneet olla tuntevia, ajattelevia ja ei- täydellisiä. Miehekkyys ei mielestäni ole riippuvainen lihaksista, kirosanojen määrästä tai muusta äijäilystä, mutta kultainen keskitie kaikessa. Onneksi meitä on moneksi niin jokainen saa jotain.