Minä ja minun kirjoitteluni. Olen aloittanut luomaan tekstiä, josta ohessa ote (omaelämänkerrallinen). Haluaisin luoda joskus elämässäni vielä kirjan, mutta liekö tämä harjoittelun asteella, sen näkee.. Lukekoon ken jaksaa, kommentoikoon ken haluaa..
Lokakuiseen pimeyteen oli syntynyt 52 senttimetriä ja lähes neljä kiloa tuoretta elämää. Omasi niin tummat ja vahvat hiukset, että luultiin ulkomaalaiseksi, vaikka perisuomalainen olikin. Monen kokoisista vaatekerroista ulos kasvettuaankin, hän on aina kokenut itsensä jollain tapaa pieneksi. Tämä tarina on kuitenkin koko tytön elämän pituinen ja kokoinen suuressa pienuudessaan. Onhan jokaisen ihmisen äänellä oikeus tulla kuulluksi.
Koulussa varmaankin moni on jollain oppitunnilla joutunut tai päässyt miettimään, mikä on kenenkin varhaisin muisto lapsuudesta. Hätäännyin, kun päähäni ei ilmestynytkään kuvia äidin sylissä istumisen ihanuudesta tai muistakaan pullantuoksuisista hetkistä. Vieressäni kertoiltiin jo hauskoja sattumuksia itseni yhä kuumeisesti hakiessa aivojeni kadoksissa olevaa varhaisten muistojen tiedostoa. Mietin missä olin, kun näitä viimeistäänkin vanhuuden iloksi ja turvaksi kerättäviä muistoja jaettiin. Pienen lapsen ollessa kyseessä, minun oli kuitenkin myönnettävä itselleni, että olin väkisinkin ollut tapahtumien sykkeessä, olinhan kasvanut muiden ihmislasten tavoin vanhempani avustuksella. Kun kyseisen koulupäivän jälkeen koulumatkalla ja kymmenkunta vuotta myöhemminkin työstin muistojani, tajusin ja tajuan yhä enenemässä määrin, että on olemassa vain se todellisuus menneestä, jonka olen itseäni kunnioittaen muinoin luonut. Siihen on tyytyminen.
Erityisesti kaipaan muistoja tunteista. Miten ilo on läikähtänyt sisällä, paha olo tyynnytetty rauhallisuuteen tai tunnettu hiljaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ilman suuria tapahtumia. Monesti näen muistojeni minän ja läheisteni tekemässä jotain tai olemassa jossain paikassa, kuin kuvasta puuttuisi ääni tai jos asiasta puuttuisi jotain pientä, mutta elintärkeää sen todelliseksi ymmärtämiseksi. Moni miettii miksi takertua menneeseen tai edes vierailla sen ei- aina niin mukavuusalueella, jolloin nykyinen minä voi hämmästyä seuratessaan jo vuosien saatossa unohtunutta ja muuttunutta itseä. Vanhasta pyritään pois, koska koemme kehittyvämme. Suuntia on kuitenkin monia, mutta menneestä me itsemme perimmiltään löydämme. Sisäinen lapsemme on usein vahvalla pillerillä tainnutettu jatkuvaan horrokseen.