Mietin tässä tänään jostain syystä, että miten koko lapsuutensa maalla ja kaupungissa eläneet lapset eroavat toisistaan vai eroavatko? Itse 16-vuotta maalla asuneena voin kertoa oman näkökulmani ja arvella millaista muu elämä on. Ei me leikitty elektroniikalla, vaan saatiin leikit aikaiseksi omasta mielikuvituksesta luonnon innoittamana. Vietettiin aikaa lehmien parissa ja opittiin kunnioittamaan luontoa ja eläimiä. Ei me ammuttu kaiken maailman peliörkkejä tai ryhtimme lysähtänyt tietsikan ääreen.Tämän päivän teesini voisi olla, että kaupunki elinympäristönä vaarantaa lapsen mahdollisuuksia omaksua tervehenkiset elämänarvot ja elintavat. Tässä kohtaa jätän väliin vanhempien merkityksen lapsen kasvattajana.
Meidän pienessä kyläkoulussa kaikki oli kavereita keskenään eli ryhmäkoot oli varsin inhimillisiä ja oli sitä nykyisin puuttuvaa yhteisöllisyyttä. Ei me mässätty välitunteja putkeen limuja karkkeja tai addiktoiduttu hampurilaisravintoloihin. Mitä vähemmän sulla on saatavilla, sitä enemmän säästyy ei niin- hyviltäkin jutuilta. Totta kai ajat muuttuukin ja voisin vaikka pyörtyä nykymaalaismuksun nähdessäni. Jälkikäteen ajateltuna oon kuitenkin niin tyytyväinen saatuani kasvaa maalla, vaikka myönnän toki,että halutessaan hyvän lapsuuden voi antaa yhtä lailla kaupungissakin.
Maalla perustavan laatuisten arvojen juurruttaminen lapseen on vaan paljon helpompaa ja lapsi näkee kaiken arvostusta ansaitsevan lähiympäristössäänkin. Kaupungissa alkaa turhuuden markkinat ja lapsi alkaa omaksumaan kiireisen,itsekeskeisen ja ahneen elämäntavan helpommin. Mutta ei me saada edelleenkään valita sitä oleellisinta: kenen kohtuun tupsahdetaan tai minne ja mihin olosuhteisiin synnytään.Arpapeliä tai ei niin elämä on ihmeellistä.