Mikäs tämä tälläinen tyhjää täynnä oleva blogi on?! Ihmisillä on tapana innostua milloin mihinkin ja kummasti vaan intressit muuttuvat hiljalleen. Itse kenties lamaannuin ajatuksesta, että joku odottaa kirjoitteluani. Sen jälkeen en ainakaan saa kirjoitetuksi. Nyt yritän hiljalleen tulla taas esiin käpertyäkseni jälleen kirjoittamattomuuteen. Sillä se on tapahtuva.
Töksähtäen pohdin, mikä on kun en voi päivääkään olla ilman musiikkia? Aina ja joka paikassa olisi oltava. Joku tutkijanrenttu väitti jossain meediassa,että musiikkia paljon kuuntelevat kärsivät useammin masennuksesta ja käsittelevät tällä tunteitaan. En kiellä ettenkö valitsisi tunnetilojenkin mukaan musiikkiani, mutta täytyisikö tässä tosiaan ryhdistyä ja alkaa tervehenkiseksi ihmiseksi sulkemalla kaikki toosat?! Joskus olen silti miettinyt, yrittääkö ”äänisaasteella” olla irti ajatuksistaan ja tunteistaan ,joihin ei haluaisi tarttua.
Hiljaisuushan on nykyään harvinaista herkkua. Helsingissäkin aloitettiin kokeilu, jossa kuka tahansa voi tulla jossain keskustassa nukkumaan tai huilailemaan hiljaisuudelle pyhitettyyn tilaan. Oikein sätkähtää, miten hektistä tämä touhu on. Toivottavasti joka toinen napit korvassa liikkuva teini ei myöhemmin tajua pilanneensa kuulonsa ja hankkineensa tinnituksen.
Kaupungissa olo tosin on kuin jatkuvaa tinnitusta. Et kuule enää luontoa, vaan kaikki on ihmisen aiheuttamaa älämölöä. Kotona jatkuu tietenkin sama; pleikkari, telkkari, tietsikka, musavehkeet.. Luovutetaanko me äänemme jo liiaksikin elektroniikalle? Vai ollaanko me vain niin yksinäisiä, että halataan jo Samsunia?