Talvi sisälläni
Minun on myönnettävä jotain. Kadehdin itseäni, sitä lasta joka jätti minut jo aikoja sitten. En tosin haikaile päästä eroon pitkäksi venähtäneistä raajoistani tai täytettä saanesta kehostani vaan muistelen kaihoisasti sitä yllytyshullua, hetkessä elävää luonnonlasta, jonka silmät näkivät kaikkialla seikkailua, iloa ja valoa viitaten kintaalla maailman murheille. Myöhemmin vakavuus ja kaikki tuo mitä aikuisuudeksikin kutsutaan, raivasi alaa itselleen yli tarpeenkin. Jätti kikattavan lapsen tukahtumaan nauruunsa eikä enää sen jälkeen nähnyt suuta korvissa.
Sisimpäni näyttää varmaankin yhtä karulta ja töykeältä kuin tämä talvi, joka antaa viimeisen kuoliniskun elolliselle. Aikanaan senkin on kuitenkin annettava periksi keväälle, totean lähes vahingoniloisena ja näen sieluni silmin jäiden risahtelevan tuskissaan. Kevään koskettamalla jäällä minä ja ystäväni potkimme jäätä kumisaappailla. Jos pelkät jalat eivät riitä, on ponnistettava koko vartalo huimaan hyppyyn ja tulla mahdollisimman painavana alas, jotta jää antaisi periksi ja murtuisi isoksi lautaksi. Ja se tapahtuu jälleen, voi sitä riemua kun kevättä on saatu autettua etenemään. Sehän saapuu nyt entistä nopeammin ja pienet tytöt saavat jännitystä jäälautoilla hyppelystä ja tuntevat itsensä tärkeiksi.
Seison voittajan elkein kuraunivormussa valloittamallani jäisellä saarella, kun huomaan toisaalla ahertavan ystäväni ilmeen vaihtuvan kummalliseksi. En ole huomannut, että lautta on lähtenyt liikkumaan vinhaa vauhtia alueelle, jolta jäät on jo vapautettu. Katsahdamme toisiimme ja tajuan, että minun olisi hypättävä heti, vielä kun minulla olisi mahdollisuus loikata turvallisemmille jäille. Tunnen jo hyytävän meren tavoittelun, kuinka se halajaa pieniä saappaitani luokseen. Mutta minä olen rohkea ja kaverini huolestunut katse on vaihtunut jännittyneeseen odotukseen. Se siivittää jalkani huimaan hyppyyn, jota meri ei voi kuin tyytyä todistamaan. Ja niin minä laskeudun rannassa kiinni olevalle lohkareelle ja kierähdän siitä maahan jääden huohottamaan.
Voimaisa nauru kajahtaa pian ilmoille, lapsen jännityksen ja riemun purkaus hyisessä viimassa. Se jää pitkäksi aikaa kaikumaan korviini ja kiertämään talvimaisemaa. Ehkä ilman talvea ei kuitenkaan olisi oikeaa kesää, pohdin. Ajatus liikauttaa aikuisen hymyn esille.