Aion aloittaa blogin, vaikken edes tiedä mitä mokomat ovat. Kirjoittamisfriikki ei voi jättää tyhjää tilaa käyttämättä, joten täytän sen omiin ajatuksiini. Lapsena päiväkirja oli äkkiä kannesta kanteen rustattu ja myöhemmin on upeaa lukea kenen kanssa sitä minäkin päivänä leikki barbeilla. Mulla ei ole kertomuksia maineen, rahan tai elämysekstremen siivittämästä elämästä, mutta pienelläkin ihmisellä on oikeus tulla kuulluksi. Alustuksena jatkolle, kirjoittaminen on mulle kuin terapiaa. Parhaimmillaan unohtaa itsensä ja saa jotain älyllistä aikaan. Joskus jopa uusia ajatuksia. Ja kun on kietoutunut mitä unettavimpaan asentoon sängyssä, eiköhän ilmoille puske asiat, jotka olisi jo päivällä mieluiten muistanut. On noustava sängystä, kirottava aivonsa, kirjoitettava ajatuksensa tai asiansa ylös tai pakattava reppuun se välttämätön asia tai esine huomisen kannalta. Enpä liene ainoa? Itsestäni en kerro vielä tässä vaiheessa sen enempää, se ilo tai suru jääköön tuonnemmaksi. Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin päätän merkintäni.
