Millä tästä sumusta oikein pääsee eroon.
Olo on kuin olisi koomassa, mutta silti hereillä, kuin istuisi sohvalla ja katsoisi elämänsä liukuvan ohi.
Kämppä rehottaa, olen paska äiti, mies laiminlyödään.
Olen jo pitkään valittanut oloani psykologille, mutta tuntuu, kuin puhuisi seinille.
Jokainen päivä on tuskaa.
Aamulla yritän nukkua mahdollisimman myöhään ja sen jälkeen mahdollisimman pitkät päiväunet. Lopulta illalla menen mahdollisimman aikaisin nukkumaan ja yhteensä vuorokaudessa meneekin ~16g pelkkään nukkumiseen ja loput ajasta toivoisi, että saisi nukkua.
Mielummin miettisin joka päivä itsemurhaa ja olisin syvästi masentunut, mutta toiminta kykyinen, kuin tämä ei tunnu missään kooma-tila.
Kun saisi nuo lääkkeet vaihdettua mutta ei. Tämä ei ole enää elämää, onko sellaista edes?