Se kesä oli kuitenkin sillä tavalla ihana, että ihmiset lomaili ja liikkui. Kaverit ympäri Suomea kävi Tampereella ihmettelemässä mua ja mun mahaa ja mun ihan kivaa kotia. Ja niin oli kaverikin silloin kylässä kun se lapsivesi alkoi valua ja niin me lähdettiin kaksissa naisin synnyttämään sitä vauvaa ja vauva syntyikin suhteellisen nopeasti samana yönä, isänsä syntymäpäivänä ja voi sitä riemua minkä niin pieni vauva saattoi mukanaan tuodakkaan. Vauva oli niin suloinen, maailman suloisin, tietenkin. Sillä oli hassu tukka ja se inisi ja ynisi sairaalan läpinäkyvässä sängyssä. Makasin päivät pitkät sängyllä ja tuijotin sitä pientä elämän alkua ja elämä alkoikin maistua ihan kivalta siinä kohtaa kun se pieni tuhisi mun sylissä.
Ja niin me palattiin yhdessä vauvan kanssa kotiin seuraavalla viikolla elämään meidän omaa pientä elämää siinä pienessä, kivassa, valoisassa kodissa. Kotona mä itkeskelin monena iltana sitä elämää. Mennyt oli niin selkeästi historiaa. Ja nyt oltiin minä ja vauva. Minä ja vastuu. Ja se vastuu oli jotain mikä pelotti mua. Mä en ollut siihen asti elämää osannu kantaa edes ittestäni vastuuta, saati sitten kenestäkään muusta. Mutta vauva oli mun vastuulla ja mä otin sen tehtävän vakavasti, ehkä vähän liiankin vakavasti.