Koiran nimi oli Muru. Se oli höperö pieni koira, tyhmän luottavainen niin ihmisten kuin autojenkin suhteen ja niin kaupungistunut, että kulki metsässäkin polkuja pitkin. Riistavietti oli kuihtunut vähiin: koira kyllä lähti innokkaasti perään, jos rusakka pyrähti juoksuun polulta sen edestä, mutta se juoksi lähinnä sparraamisen ilosta ja palasi luokseni niin pian kuin kadotti saaliin näkyvistään. Kyllähän se esitti etsivänsä hajujälkiä heinikosta ja varpujen joukosta, mutta totuus on, ettei se kyennyt yhdistämään riistan hajua mihinkään toimintaan, vaikka sen olisi löytänytkin. Pääsiäispupuun se kyllä uskoi ja natusti onnessaan nurmelta löytämiään papanoita.
Yritin parhaani mukaan vaihdella lenkkiä jo omaksikin virkistyksekseni, mutta mahdollisuudet olivat lähimetsässä rajalliset, kun en halunnut rämpiä isojen ja kuraisten ojien yli. Muru tunsi reitit yhtä hyvin kuin minäkin ja kulki poluilla yleensä kymmenen, viisitoista metriä edelläni. Silloin tällöin se vilkaisi olkansa yli, varmisti että seurasin, ja jos olin sattunut kiusallani poikkeamaan toiselle polulle, se mulkaisi hyvin paheksuvasti ohittaessaan minut hetken päästä uudessa suunnassa. Ei ole helppoa pienellä koiralla, jolla on eksyväinen emäntä.
Me kuljimme kesantopellon yli, sitten ruohottunutta ja umpeen kasvamassa olevaa peltotietä puron yli ja metsän siimekseen, missä tie päättyi pieneen ruohoaukioon. Aukiolta jatkoi eläinten tekemä polku sananjalkojen alitse, kallion sivuitse ja lopulta sen yli aina seuraavan, parempikuntoisen metsätien varressa oleville hiekkakuopille, joissa oli vettä rypemiseen asti kuivimpinakin kesinä. Joskus näimme siellä pieniä, siroja kauriita – tai minä näin, Muru vain ihmetteli, mikä kumma tämä ilmassa leijuva kiehtova tuoksu saattoi olla.
Se oli lämmin kesäpäivä, mutta metsässä oli varjoisaa ja sananjalkojen katveessa jopa viileää. Kun tulin aukion reunaan, en ensin ymmärtänyt, mikä oli toisin kuin tavallisesti. Silloin sarvikruunuinen hirvi nousi seisomaan kuusten alla aukion toisella reunalla ja hyvä jumala miten se oli iso ja miten valtavat haarautuneet lapiosarvet! Tuijotimme toisiamme ja tajusin samassa, ettei se ollut edes yksin, vaan sillä oli seuranaan heinikossa loikova hirvilehmä. Seisoin paikallani ja mietin, oliko pariskunnalla jossain myös vasa tai parikin ja haluaisivatko ne siinä tapauksessa puolustaa jälkikasvuaan jollakin lailla. Olinko koskaan kuullut aggressiivisen hirven hyökänneen ihmistä päin? No, olin, mutta ne olivat olleet kaupunkiin eksyneitä, hätääntyneitä elukkaparkoja. Jos vain perääntyisin tästä ihan hiljakseen, hirvillä tuskin olisi mitään minua vastaan, eihän vain?
Paitsi että Muru meni jo aukiolla nuuhkien heinikosta aromeja, jotka takuulla olivat tuoreita ja metsäisiä. Koetin kutsua sitä vaimeasti luokseni, mutta jos se kuulikin, se ei piitannut: Muru osasi kyllä kaikki tottelevaisuuskokeen käskyt ja hyvänä päivänä se myös noudatti niitä, mutta yleensä se piti tottelemista tarpeellisena lähinnä vain kaupungissa tai kuullessaan, että emännältä ratkeaisi kohta suoni päästä. Siinä tilanteessa keskellä metsää en ilennyt karjua. Ja Muru oli metrin päässä ison sonnin takasorkasta, nyt enää puolen metrin päässä, ja jos hirvi potkaisisi sitä, saisin kantaa koiravainaani kotiin kainalossa… Ja siinä kohtaa vihdoin koirakin hoksasi, että jotain erityistä oli ehkä tekeillä. Puoli metriä hirven koivesta se yhtäkkiä nosti päätään heinikon hajuista ja totesi ällistyneenä saaneensa kiinni suurriistaa, jonka kinner oli sen katseen yläpuolella. Minä pidätin hengitystäni. Hirvi oli vilkaissut Murua hiukan ylimielisesti, mutta minua se tuijotti, minä olin sen mielestä varteenotettavampi häiriö. Oli aivan hiljaista.
Silloin hirvilehmän hermo petti, se nousi ylös ja lähti liikkeelle. Muru yllättyi liikkeestä, se ei ollut ollenkaan huomannut toista hirveä ja alkoi säikähdyksissään haukkua. Kuusten alta taaempaa säntäsi lehmän mukaan juoksuun kolmas, pienempi hirvi, joka ei mielestäni kuitenkaan voinut olla sen kevään vasa. Iso sarvipää seisoi paikoillaan minua tuijottaen, eikä Muru osannut päättää, pitäisikö sen juosta sarvettomien perään vai tyytyä huolehtimaan tästä paikoillaan pysyvästä saaliistaan. Se oli aivan kuohuksissaan. Hirvi käänsi tyynesti sarvensa metsään ja lähti rauhallisesti askeltaen toisten perään, tappavan arvokkaasti ja samalla käsittämättömän sulavasti. Parilla askelella se ylitti ojan ja katosi kuusikkoon. Muru seisahtui ojan reunassa pohtimaan kastumisen ja takaa-ajon jännityksen suhdetta toisiinsa, luovutti sitten samantien ja palasi aukiolle. Episodi oli selvästi ylittänyt sen käsityskyvyn. Yhtä jänistä voi ajaa takaa, mutta kun pieni koira kohtaa kolme hirveä? Miten sellaisen saaliin jallittaa ja kuinka sen koskaan toisi kotiin?… Se painoi kuononsa maahan, jossa hirvisonni oli maannut, sitten se ikäänkuin puisti päätään ja katsoi minuun hämmentyneenä ja epäuskoisena. Oliko tässä jotain vai kuvittelinko vain? Huomasitko sinä mitään?