Kuin vuori. Niin suuri. En saata valloittaa. Mitä kukkulan kuningas saa? Laskea alas rinnettä? Katkenneita jäseniä? Jatkan kiipeämistä…
Pitkin pettymyksen muovaamia reittejä. Vuori on kuitenkin pyhä. Näin olen jostain kuullut. Yhä. Ylemmäs käy tieni. Kohti huippua. Tahdon tietää kuinka monta pettymystä minua vielä odottaakaan, ja sen onko edessä jotain muutakin. Välillä kai ulvon kuutakin. Onhan siellä oltava. Onhan? O-OUUUUUUUUUUU!
Suuret saappaat hiertävät päättäväisyyden askeleiden myötä jalat rakoille. Tahdon jättää leikin kesken. Miksi edetä yhtään minnekään? Jospa jäisin vain tähän pääsemättä koskaan perille. Aina löytyy kuitenkin suurempia pettymyksiä valloitettavaksi.
Jatkan yhä… Pääsin ajatuksen yli. Entä sitten?