Niin paljon sain tuskaa. Kohtasin raakaa väkivaltaa. Se jätti jälkensä. Julminta se oli naisen taholta. Kättä en kuitenkaan nostanut. Se jätti näkyvimmät jälkensä juuri sieluuni. Koskaan ei kuulunut anteeksi. Joskus kylläkin sori. Niin silmitöntä vihaa ja väkivaltaa. En voinut silti kuin rakastaa ja antaa anteeksi. Sekö oli heikkouteni? Tunsin että voimat väheni, vaikka todellisuudessa vahvistuin vahvistumistani. Niin vahvistui myös rakkauteni. Se ei enää satuttanut kun olin jälleen valmis sen kohtaamaan. Kiitos kun opetit rakastamaan
Uskon rakkauteen. Toiseen ihmiseen. Yhä ja edelleen. En valheeseen, vaan siihen tunteeseen. Aitoon sellaiseen. Mistä löydän sen? Luovuta en!