Minä menetin tammikuun alussa koirani, kun hän menehtyi sairaskohtaukseen kotona, ja muutamassa päivässä tapahtui jotain, jota nimitin ”surun koteloitumiseksi”; suru koteloitui jotenkin jonnekin sisälleni. Minä en päässyt siihen kiinni eikä se pystynyt satuttamaan minua, vaikka minä tiesin, että se on siellä edelleen. Sama ilmiö tapahtui aikaisemminkin, kun edellinen koirani menehtyi, mutta pidemmän ajan, parin viikon, jälkeen. Käytännössä se ilmenee niin, että pystyy jatkamaan jokapäiväistä elämää ilman kyyneleitä, pystyy toimimaan suhteellisen tavalliseen tapaan ja pystyy palauttamaan mieleen onnellisia muistoja kokemastaan menetyksestä.
Aloin katsella, että löytyykö netistä tietoa tällä nimikkeellä ja löytyihän sitä. Surun koteloitumista nimitetään myös surun tukahduttamiseksi. Seurauksena voi olla joidenkin sivujen mukaan esim. masennusta, ahdistusta ja myöhempää surun käsittelyä saman asian tiimoilta.
Minä olen kuitenkin kokenut sen enemmänkin tervehdyttävänä. Kun suru on koteloituneena, niin uusiin olosuhteisiin voi tottua ja surun aiheen voi päästää ajatuksiin sitä mukaa, kuin sitä pystyy käsittelemään.
Sitä, miten se ”koteloituminen” tapahtui, en tiedä. Tunsin vain, että suru tosiaan on jossain sisälläni, mutta pystyn elämään sen kanssa.
Nyt soi: Souvarit: Syksyn lehti, http://www.youtube.com/watch?v=RiDQ0HpAGZM
Tämän kappaleen nimesin Elviksen muistokappaleeksi, silloin kun hän menehtyi, ja myös se on Souvareilta: Syksyn muistoja, http://www.youtube.com/watch?v=XinFQsKypng
Edelläkirjoitettu teksti pätee, jos elämässä ei ole sillä hetkellä muita murheita, kuin esimerkiksi lemmikin menetys.