Herään aamulla puhelimen pirinään. Sillä samalla hetkellä tajuan että pitäisi jo olla jossain. Kiva, tuli haukut pomolta. Säntään ulos ovesta ja onnistun samantien kenottamaan rappusissa jolloin saan työkalureppuni suoraan kupoliin. Au. On ikävä jo seuraavia kesälomia.
Normaalisti omaan aika pitkän pinnan ja hallitsen hermoni. En oikeastaan juuri mistään stressaakkaan. Mutta tänään. Meidän piti kantaa yksi puurokattila yhden kerroksen verran alas, koska joku älykääpiö ei ole halunnut että hissi pysähtyisi kakkosessa. Noh, ensin vietiin salaattitiski, joka sekin painoi jotain 150 kg huikkeilla. No prob. Seuraavaksi oli luvassa se surullisen kuuluisa puurokattila. Tarvittiin meidän kahden lisäksi vielä pari apinaa lisää. Painoa oli kuiteski 405 koogeetä, näin sen ”teknillisissä” tiedoissa.
Rappukäytävä osottautui kuitenkin liian ahtaaksi, jos sen hökötyksen olisi ilman henkilövahinkoja halunnut perille viedä. Toinen alakavereista tokasikin, että oma henkiriepu on kyllä tärkeämpi kuin duunareiden aamupuurot. Ei auta, jos yhdelläkin on epävarma olo niin silloin ei mennä.
Kantoliinoista sainkin taas hyvät fritsut, hartiat ihan vereslihalla ja viiltoja/naarmuja täynnä. Perkele. Niin, ja vanha kone joka oli rikki, olisi kanssa pitänyt viedä pois. Kaikki tämä sen takia, koska vanhassa oli yksi putki rikki, minkä olisi voinut vaihtaa uudesta. Ei kuulemma käynyt, olisi tullut muka liian kalliiksi. No, nyt pelkästä yrityksestä tuli kalliimpaa. Miten voi jotkut vaan olla niin uunoja ja tampioita?! Herätkää! Helppohan se sieltä pöydän takaa on huudella.
Silti tuli vähän epäonnistunut olo. Kaikki ollaan aina viety.. mutta nyt vaan ei. Kai sitä ollaan tultu vanhemmaksi, kun sitä on tullut sen verran varovaisemmaksi.
Kiroilin tänään ennätyksellisen paljon. En enää, mutta saatan tuota hiirtä kohta purra. Sekin angstailee mulle.
Hieno päivä, erittäin onnistunut. Mitäköhän huomenna? 🙂