Unlucky me.
En helvetti enää ikinä anna odotuksille valtaa. Niin olen elänyt, ja niin elän. Satuin vaan sortumaan hetkeksi. Shame on me. Ärsyttävintä onkin tiedostaa tilanne, jonka pitäisi olla mahdotonta tapahtua. Tai sanotaanko, niin mä luulin..
En luule enää mitään. Miks oikeastaan pitäisikään luulla?! Riittää kun elää sen mitä vastaan tulee. Muut ympärilläni hoitavat sen voivottelun ja haaveilun, itse hoidan sen olennaisen. Riittää kun itse tiedän syvimmät inspiraationi.
Jonkun mielestä ehkä kyynistä ja kylmää, mutta nekin ovat loppujen lopuksi vain ihmisten keksimiä termejä. Emme ikinä voi täysin tietää miten yksilö todella tuntee. Voimme vain kuvitella.
Niitähän me kaikki ollaan.
Ai nii, loma alko. 😀