Olenkohan tässä tulossa vanhaksi pikkuhiljaa kun en oikein – hyvällä tahdollakaan – ymmärrä virtuaalista rakkautta. Minä kun olen se, heti toimeen mies. Se että jaaritellaan viikosta toiseen yhtä ja samaa tuntuu minusta ainakin siltä kuin joisi pitkää piimää. Venäläiset naiset pyytävät viimeistään kolmannessa kirjeessään rahaa. Viimeisin pyyntö oli vain 340 euroa. Aika vaatimatonta siis. Afrikkalaiset naiset tiedustelevat tilinumeroja ja ovat kuulemma olleet jonkin afrikkalaisen rikkaan ministerin heiloja ja se ministeri on heittänyt lusikan savannille ja nyt ne muutamat kymmenet miljoonat, jotka siltä ministeriltä jäi käyttämättä, olisi kiireen vilkkaan saatava turvaan johonkin länsimaiseen pankkiin.
Luulevatko he todellakin, että joku mies lähettää rahaa jollekkin nimimerkille jota sitäkin on tuntenut vain olemattoman lyhyen ajan. Vai onko niin, että on olemassa suuri liuta peräkamarin poikia jotka lähettävät onnenonkijoille viimeiset säästönsäkin siinä toivossa, että viimeinkin päästään itse asiaan, eli panemaan.
Suomitytöt ovat kuitenkin kympin arvoisia – arvosanana, ei rahamitassa – he eivät pyytele mitään. Joskus vain vaatimattomasti yhden keppanan ja halin.