Käväisin minäkin pikku-joulussa, vähän noin niinkuin viran puolesta jos ei muuten. En kuitenkaan ole kotonani niissä pippaloissa ja se kaiketi johtuu siitä, etten jaksa kitata koko pulloa koskista tunnin sisään päästäkseni oikeaan tip tap tunnelmaan. Se on heikkoutta se, joku toteaisi. En taida muutenkaan olla mikään ”nyt bailataan” ihminen. Tulen kipeäksi jo pelkästään siitä kun näen ihmisten huojahtelevan baaritiskillä ja kääntelevän silmiään kuin fakiirit sirkuksessa. Niin oli myös tänä vuonna ja niin on ollut edellisinäkin.
Tuliseen tangoon sentään hain mukavan hoitsun ja taipui se minunkin vartaloni kun oikein pinnistin ja näyttelin osaavani kaikki tangon taitot ja kuviot. Tosin pelkäsin vanhojen selkänikamieni puolesta ja ajattelin ettei vain välilevyt mene paikoiltaan selkärangastani, kun oikein innolla tein taivutuksia. Sinähän tanssit upeasti, kuiskasi korvaani hoitsu hieman jo sammallusta puheessaan. – Tanssinhan minä ”upeasti” pari kipaletta ja niiden jälkeen selkä tuntui oudon kipeältä.
Seuraava juhla sitten on ne Haloskan kättelyt linnassa – onneksi sinne ei tullut kutsua. Sen otan rauhallisemmin. Korkkaan keppanan ja avaan tv:n, syvennyn seuraamaan unettavaa kättelyä ja huokaisen helpotuksen huokauksen – omasta puolestani.