Että voi aikuinen ihminen olla hölmö! Jos tietää, että hella on kuuma, pitääkö siihen painaa molemmat kädet tukevasti? Tietenkin pitää, koska ehkä juuri minun käteni eivät pala, jospa minä olen todellisuuden ulkopuolella. Joten tällätäänpä ne kätöset siihen punertavalle levylle ja lauleskellaan samalla oikein omahyväisenä. Kas näin. Käry alkaa nousta, ihon pintakerros vetäytyy pakoon ja kiristyy. Pidetään silti käsiä hellalla ja ollaan kuin ei käryä ja ensikipua huomattaisikaan. Lallatetaan vain entistä kovempaa, jotta tirinä ei kuulu ja laitetaan silmät kiinni, jotta savunkaltainen höyry ei näy.
Ihme ja kumma! Käteni paloivat kuitenkin, olen sittenkin kuolevainen, lihaa ja tihkuvaa kudosnestettä. Rakot nousevat iloisesti ja lallatukseni muuttuu vikinäksi. Hoen jo liian tutuksi tullutta mantraa ”tyhmä tyhmä tyhmä tyttö”. On se kummallista, että tähän ikään mennessä en ole oppinut kuuman levyn polttavan ihon ihan joka kerta. Läps, läps vaan ja taas sitä mennään.
Tietyt hellat ovat vain niin syntisen houkuttelevia. Rakkojen parannuttua sitä jo melkein ajattelee kaiken olleen sen arvoista. Mutta ei se ole, paitsi niissä harvinaisissa tapauksissa, joissa löytyy juuri oikea salva helpottamaan kipua. Mistä sitä löytäisi loppuelämän tarpeiksi?