Tiedättekö ihmistyypin, joka vie niin paljon tilaa, ettei itselle jää mitään missä olla ja elää? Minulla ovat hermot riekaleina, aivan riekaleina ja olen pidätellyt pelkoitkua monta tuntia, mutta hei, puhutaan kuitenkin siitä, miten sinulla on mennyt ja mitä sinä tarvitset. Suurimman osan aikaa sellainen on ihan kiva ja mukava juttu, joka ei aiheuta harmaita hiuksia, mutta joskus tarvitsee itselle tilaa vaikkapa parkua.
Sitä sitten siinä kuuntelee ja ottaa vastaan ja myöhemmin on taas se olo, että on pelkkänä astiana muiden ongelmille ja omat asiat jäävät auttamatta syrjään eikä intoa enää riitä itse niihin tarttua. Tänään sain muistutuksen siitä, millaista oli aikoinaan tehdä työtä jossa aina vain kertyi lisää ja lisää muiden pahaa oloa niin, ettei sitä ehtinyt tarpeeksi purkaa ulos. Sitten tuli kotiin ja itki tovin sitä muiden pahaa oloa itsestä pois. Tai pesi sitä iholta pois. Jotta jaksaisi taas olla jotakuta toista varten.
Minusta ei enää ole olemaan vain jotakuta toista varten, kaikkia muita varten, silloin, kun itse tarvitsee astiaa, johon kaataa tai olkaa johon nojata. Nyt nojaan omaan käteeni. Ei siinä mitään, se on ihan tukeva ja luotettava käsi. Mutta korvat ja sydän eivät jaksa muita ihmisiä tänään.